Canthin ja Hurmeen Agnes

Kuopiolaiset Agnes ja Liisi ovat lapsuudenystäviä, parhaimpia ja läheisiä mitä olla voi. Erottamattomia.

Nuorena Agnes kuitenkin muuttaa Helsinkiin ja pian kirjeenvaihto tyrehtyy. Hän asuu jo Pietarissa, kun saapuu yllättäen maalaiskaupunkiin kesäjuhlien aikaan. Jo lapsena Agnes hurmasi kauneudellaan kaikki eikä sen suhteen ole mikään muuttunut. Vain Liisi huomaa, ettei Agnes taida enää olla sisältä kaunis.

Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää jäljellä entisessä koulukaupungissa.

Liisi(t), Agnes, Antti, Köpi ja Veikko Kallavedellä. Kuva: Karri Lämpsä.

Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut.

Ystävyyttä on hankala lämmitellä, kun toinen on kopea ja kaikkea suomalaiskansallista ylenkatsova maailmannainen ja toinen kolmen pikkulapsen äiti, joka ei ole luopunut koulutyttöaikojen ihanteista. Sitten kuvaan astuu mustasukkaisuus, kun jopa vakavamielinen Antti-puoliso häikäistyy Agnesin loistosta.

Liisi, Liisi 2, Antti. Kuva: Karri Lämpsä.

Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.

Juha Hurmeen sovittamana Minna Canthin teksti elää saman aikaan omassa ajassaan ja tässä ajassa. Teatterissa Agnes kurkottaa 1890-luvulta 2020-luvulle ja osoittaa Canthin kirjoittamien henkilöiden ja kuvaamien ihmissuhteiden ajattomuuden, ikuisuuden.

Näyttelijät, joista suurin osa on vierailijoita, ovat taitavia ja monipuolisia, sillä esityksessä on paitsi sekä kipakkaa että jutustelevaa dialogia ja pitkiäkin monologeja, myös laulua ja tanssia – sekä ammuntaa: nuorina tyttöinä Liisi ja Agnes ystävineen pääsevät nimittäin maalle ja silloin kaikki näyttelijät saavat osoittaa kykynsä lehmien rooleissa. Liisin pidemmät monologit, sisäisen äänen puhe, on ratkaistu yllättävän toimivasti Liisi 2:n avulla.

Lavastus on yksinkertaisuudessaan toimiva ja lavan keskellä trampoliini toimii monena luontevasti ja myös hauskasti. Puvustus on viitteellisesti kirjoitusaikainen.

Esitys on raikas, koskettava, hauska, viihdyttävä ja syvällinen. Valloittava.

”Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan katseen.” Kuva: Karri Lämpsä

Ohjaus ja sovitus: Juha Hurme. Käsikirjoituksen raaka-aineet: Minna Canth (Agnes, Ystävykset, Hanna). Lavastus: Sari Paljakka. Pukusuunnittelu: Sari Paljakka ja Taina Natunen. Valosuunnittelu: Juha Westman. Äänisuunnittelu: Kati Koslonen. Laulujen sävellys ja sovitus: Mika Paasivaara. Rooleissa: Roosa Söderholm (Agnes), Emma Castrén (Liisi), Oliver Kollberg (Liisi 2, Emäntä, Pikku-Antti), Verneri Lilja (Antti Reijola, Villiam Korner, Anna Sohvi), Annukka Blomberg (Sohvi, Aino, Veikko), Seija Pitkänen (Olga, Lyyli, Köpi, Rouva Hartman).

Näytelmän ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 3.9.2021 klo 19.15. Katsoin päivänäytöksen 30.10.2021. Teatterille kiitokset lipusta ja kuvista.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020 – luukku 15

Taide on huoletonta. Tiede on huolellista. Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta. Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino, jonkinasteinen läpinäkymättömyys, kaaoksen henkäys.

Juha Hurme sai vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaaniksi mielletyllä monilajisella teoksellaan Niemi. Tänä vuonna ilmestynyt Suomi (Teos, 2020; 479 sivua) on sen jatko-osa ja samaan tapaan lajityyppimäärittelyjä pakeneva ja yhdistelevä. Suomen lukeminen ei edellytä Niemen tuntemista, mutta molempia suosittelen lämpimästi.

En muista tarkkaan, mainitaanko kirjassa joulu, mutta joulukirjaksikin teos sopii. Suomihan on (ainakin suomalaisten mielestä) joulun ja etenkin joulupukin maa.

Kulttuuria on kaikki se, mikä erottaa ihmiset muista eläimistä. Kulttuurilla on näin ollen jopa viiden miljoonan vuoden mittainen historia. Kulttuuri on resurssi, ja sivistys on asenne, jolla tätä resurssia lähestytään, sivistys on kulttuurin käyttämistaitoa ja hinkua siihen.
Kulttuuri on kivaa. Tämän lisäksi se on välttämättömyshyödyke, kaiken aikaa muuttuva keinovarasto, joka avulla ihminen selviää muuttuvassa maailmassa.

Niemen lailla Suomi vilisee ihmisiä ja aatteita ja sen punaisena lankana kulkee monin tavoin Kalevala. Toisin kuin Niemen, jota luin pieninä annoksina, lähes ahmin Suomen. Lienen ollut erilaisessa lukutilassa, sillä vastaavanlaisesta runsaudensarvesta on kyse: historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä, kansanrunoutta, runoutta, rillumareita…

Jälleen hihittelin lukiessani usein itsekseni ja paikoin nauroin ääneen. Viihdyin todella hyvin tämän viisaan ja hauskan kirjan parissa. Lukeaa, ihmiset, lukekaa, jouluna ja muulloin, Suomea ja muuta.

Kirjabloggaajien joulukalenterin huominen luukku avautuu Kirjaluotsissa ja eilinen avattiin Aina joku kesken -blogissa.

Viihdyttävä Finlandia-voittaja

Juha Hurme sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Niemi (Teos, 2017; 448 sivua). ”Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaasta suomalaisesta romaanista.” Niemi ei kuitenkaan ole perinteinen romaani eikä asetu oikein mihinkään lajityyppiin. Kirjailija itse on nimittänyt sitä runoelmaksi.

Niemestä on kirjoitettu jo paljon, joten mitä minä siitä vielä sanoisin? Luin kirjaa monta viikkoa luku tai pari kerrallaan ja aina välillä jotakin muuta. En pystynyt moista runsaudensarvea yhtäjaksoisesti ottamaan vastaan. Niemessä on melkein kaikkea: runoutta, historiaa, filosofiaa, kansatiedettä, kielitiedettä, uskontotiedettä, musiikkitiedettä, teatteritiedettä. taidehistoriaa, tieteenfilosofiaa, kirjallisuustiedettä, kulttuurihistoriaa, luonnontieteitä… Ja paljon huumoria. Tyyli on pääosin lempeän kriittinen ja kaikesta tietorunsaudestaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja soljuva.

Niemen Niemi tarkoittaa kutakuinkin sitä aluetta, joka nyt on Suomi, mutta aivan ilman naapureiden (välillä jopa maailmanlaajuisten) asioiden ja ilmiöiden käsittelyä ei Niemestä ja niemeläisistä voi kertoa. Aikajänne on melkoinen: maailmankaikkeuden synnystä vuoteen 1809, jolloin Niemestä tuli Suomen suurruhtinaskunta. Lukujen nimet kertovat selkeästi, mistä seuraavaksi kerrotaan. Asiat voivat olla suuria ja pieniä, kuten luvussa kahdeksan: ”Hansakauppa, Annikaisen virsi, Nainen kertojana ja kerronnan keskushahmona, Piae Cantiones”. Tähtitieteen professori ja varhainen luonnontieteilijä Sigfrid Aronus Forsius on saanut kokonaisen oman luvun.

Opin lukiessani paljon. Muun muassa

• ettei Lapissa ennätetty elää lainkaan keskiaikaa vaan siirryttiin suoraan rauta-ajasta uuteen aikaan,
• miksi suomalaiset kutsuvat itänaapuria Venäjäksi ja sen asukkalaita venäläisiksi, vaikka kaikki muut, venäläiset itse mukaan lukien, käyttävät russ- tai ryss-alkuisia sanoja,
• mikä löyly alunperin on,
• miten uskomattoman monelle kielelle on käännetty ja versioitu kansanruno, joka alkaa ”Jos mun tuttuni tulisi”,
• että hirsisalvosrakenne siirtyi uudelle mantereelle vuonna 1641 sinne karkotettujen mesäsuomalaisten myötä,
• millaisen palveluksen suomalaisten lukutaidolle teki Daniel Medelplan.

Ja paljon, paljon muuta samalla kun viihdyin vallan mainiosti ja välillä ääneen naurahtelin.

Kannattaa lukea Niemi.