Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.