Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Mainokset

Theon tarina

Tikli (WSOY, 2014; The Goldfinch, 2013; suomentanut Hilkka Pekkanen; 895 sivua) on yhdysvaltalaisen, esikoisteoksellaan Jumalat juhlivat öisin kulttimaineen saavuttaneen, Donna Tarttin kolmas romaani, Pulitzer-palkittu järkäle.

Tikli on hyvä romaani, jolle kannattaa uhrata sen vaatima aika. Hieman tiiviimpänä se voisi tosin olla suorastaan erinomainen, mutta luemma kirjailija ei anna tekstiään juuri toimittaa. Tekstiä on paljon ja joskus siinä on turhilta tuntuvia, tylsiäkin kohtia, mutta koko ajan se soljuu vaivattomasti eteenpäin, mistä kiitos Tarttin lisäksi myös suomentajalle. (Sivumääräänsä nähden romaanissa on varsin vähän kieli- tai painovirheitä.) Tikli ei ole tyyliltään raskas lukea, mutta monipolvisessa, usein ankeassa ja toisinaan riemuisassa, muttei koskaan humoristisessa, tarinassa on painoa ja syvyyttä. Päähenkilö ei ole erityisen sympaattinen tai kovin erikoinenkaan, mutta hänen tarinansa on oudon kiehtova. Paksun kirjan haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten maalauksen käy, mutta myös tunteakseen pojan, miehen paremmin.

(Älä lue enempää, jos et halua tietää juonesta yhtään mitään.)

Teoksen minäkertoja Theo Decker jää 13-vuotiaana ihmeen kaupalla henkiin taidemuseon räjähdyksessä, mutta menettää äitinsä, jonka kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Tapahtuma seurauksineen muuttaa kaiken Theon elämässä; etenkin kun hän hetken mielijohteesta ottaa mukaansa — salaisuudekseen ja ristikseen — pienen mutta lumoavan, mittaamattoman arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin, kuvan kahlitusta linnusta.

Theosta tulee heittopussi ja harhailija. Puoliorvolle Theolle ei oikein löydy huoltajaa eikä paikkaa: koulukaverin varakas ja viileä perhe ottaa hänet hetkeksi; isä on poissaoleva, kunnes päättää viedä poikansa Las Vegasiin. Siellä Theo kohtaa toisen harhailijan, vaarallisen kiehtovan Boriksen. Maalauksen lisäksi kiintopisteeksi muodostuvat myös antiikkikauppa ja entisöimisverstas; eivät vähiten siksi, että Pippa, räjähdyksessä pahoin loukkaantunut tyttö, asuu siellä.

Tikli on kasvukertomus ja sekoilu, tragedia ja rakkaustarina, omintakeisella tavalla se on myös seikkailu- ja veijariromaani. Siihen mahtuu paljon, myös ensilehdelle painettu värikuva Tikli-maalauksesta. Sitä katselin monesti lukemisen lomassa.

 

Rikollisten raadollinen maailma

Marko Kilpi pystyy kolmannessa rikosromaanissaan Elävien kirjoihin (Gummerus, 2011) edelleen parantamaan suoritustaan, vaikka jo esikoinen oli varsin taidokas ja todenmakuinen dekkari, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Elävien kirjoihin -teoksen päähenkilö on Kilven edellisistä kirjoista tuttu poliisi Olli Repo, joka loukkaantumisen seurauksena joutuu pois omista partiointihommistaan omalaatuisen ja -päisen etsivän Elias Kasken pariksi huumerikostutkintaan.

Risteävänä rinnakkaisjuonena seurataan Pikeä, paatunutta alamaailman kuningatarta, josta on vankilassa tullut äiti. Vapauduttuaan hän pyristelee irti entisen huumeisen ja väkivaltaisen elämänsä verkoista ja kahleista tavoitteenaan alkaa elää tavallista arkea, jota ei ole koskaan kokenut. Puhtaalta
pöydältä aloittaminen on kuitenkin hankalaa, eikä lapsen isä, Lalli, aio sallia sellaista petturuutta millään hinnalla.

Kilven eläytyvä ja silti lakoninen kirjoitustyyli, kaunistelemattomat sanavalinnat, realistinen juonikuvaus ja karun aidot henkilöhahmot saavat uskomaan, että poliisikirjailija todellakin tuntee maailman, jota kuvaa. Toisin kuin suuri osa rikoskirjallisuudesta Kilpi keskittää huomion rikollisuuden sekä sen syiden ja seurausten psykologiaan ja yhteiskunnallisuuteen eikä käsittele rikosta ratkaistavana älyllisenä haasteena tai nosta rikollisia jalustalle nerokkaina psykopaatteina, jotka vieläkin nerokkaampi sankaripoliisi lopulta nappaa. Kilven kartoittama rikosten ja rikollisten maailma on rujo ja ruma; täynnä epäonnistumisia, surkeutta ja toivottomuutta. Dekkari on kuitenkin hieno ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.