Taitava novellisti

– Minun täytyy päästä tuohon puutarhaan. Muuten halkean, Jims sanoi ja litisti nenänsä ikkunaruutua vasten.

Kanadalainen L. M. Montgomery (1874-1942) on rakastettu kirjailija Runotyttö-trilogiansa ja Anna-sarjansa ansiosta. Hän oli kuitenkin myös taitava ja tuottelias runoilija ja novellisti. Suomentaja Saana Rusi on valikoinut kokoelmaan Yrttitarha (Minerva, 2018; 233 sivua) satojen joukosta kaksitoista novellia vuosilta 1896-1918.

Novellit ovat sujuvia ja niissä on oivallinen rakenne. Useimmissa on mukana huumoria, joka on usein lempeää mutta toisinaan myös aika kirpeää. Lähes kaikissa tarinoissa on romantiikkaa, joka ei koskaan ole imelää, vaan monesti yllätyksellisistä ja yleensä puhtaan raikasta.

Henkilöhahmot ovat lyhyessä mitassa usein tyyppejä tai tyyliteltyjä, joten ihmiset tai heidän suhteensa eivät voi olla kovin syvällisesti kuvattuja. Tässäkin mitassa selväksi tulee ainakin se, ettei vanhojen ihmisten pakkovaltaan pidä aina alistua eivätkä isoäidit, isotädit, isosedät ja muut suvun vanhimmat aina tiedä asioita parhaiten. Poikkeuksiakin tästä ”vanhustyranniasta” on, kuten isoäiti Newbury novellissa ”Bay Shoren maatilalla”. Lapsia olisi voinut olla mukana vaikka enemmänkin, sillä niminovellin Jims on mainio tapaus.

Väärinkäsityksillä, kadonneilla kirjeillä, juoruilulla ja itsepäisellä ylpeydellä on myös usein merkittävä tehtävä kertomuksissa. Vaikka henkilöt — erityisesti naiset, ja varsinkin Gussie-neiti tarinassa ”Niin oli käydäkseen” sekä nuoret huimapäät Kate ja Philippa matkakuvauksessa ”Häävieraat” — usein uhmaavat tiukkoja sääntöjä ja jopa moraalikäsityksiä, kertovat kaikki novellit ajastaan herkullisen tarkkanäköisesti.

Luulenpa, että novellin taitaja Alice Munrokin on Montgomerynsa lukenut.

Novellit on suomennettu sujuvasti ja huolella, mutta ”Häävieraissa” on luullakseni pieni käännösvirhe, kun siinä pyydetään soittamaan (puhelimella). Käsittääkseni tässä on kyse call-verbin poiketa tai pistäytyä -merkityksestä. Oliko Saskatchewanin preerialla puhelinlinjoja vuonna 1913?

Don’t forget to call the next time you come this way,” she said cheerfully, waving her knitting at us.

Soittakaa, kun ensi kerran tulette tätä kautta, hän sanoi iloissaan ja vilkutti meille kutimellaan.

Samassa novellissa preeriakanat vaihtuvat tölkkikanoiksi jo alkutekstissä. Ehkäpä prairie chicken oli kanasäilykkeen lempinimi?

Montgomeryn — ja monen muun — tekstejä voi lukea alkukielellä Classic Reader -sivustolla, mutta toivottavasti Minerva julkaisee niitä lisää suomeksi.

 

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.