Avainsana-arkisto: huumori

Humoristinen italialaisdekkari

Marco Malvaldin Bar Lume -sarjan toinen osa Kolmen kortin temppu (Tammi, 2015; Il gioce delle tre carte, 2008, suomentanut Inkeri Koskinen; 284 sivua) jatkaa kuvitteellisen toscanalaispikkukaupungin baarinpitäjän rikostutkijan uraa paikallispoliisin päihittäjänä. Tällä kertaa Massimo kuitenkin varta vasten pyydetään avuksi, kun kansainvälisen konferenssin — johon Massimo on toimittanut tarjoilut — iäkäs japanilaisosallistuja kuolee kummalla tavalla.

Tapauksen selvittämisessä tarvitaan nimittäin sekä kielitaitoa että jonkinlaista ymmärrystä tietokoneista ja niiden tekniikasta — yliopistosuhteista ja hyvistä hoksottimista puhumattakaan — eikä sellaista paikallispoliisiasemalta oikein löydy. Jännitystä kirjassa ei ole edes nimeksi, mutta aitoitalialaista paikallistunnelmaa ja ainakin minun nauruhermooni osuvaa hilpeänhirterististä huumoria kylläkin. 

Mainokset
kansikuva

Sijaisnäyttelijän seikkailut

David Nichollsin Varamies (Otava, 2014; The Understudy 2005, suomentanut Sauli Santikko; 367 sivua) on kepeä romanttinen brittikomedia kirjallisessa muodossa. Nicholls hallitsee tämän lajityypin, jota on nyt häneltä suomennettu kolmen kirjan verran, läpimurto- ja menestysteos Sinä päivänä mukaan lukien.

Varamiehen päähenkilö on leffakärpäsen nuorena puraisema Stephen C. McQueen, kolmikymppinen, avioeronnut mies, jonka uran huippuja ovat tv-sarjojen vuorosanattomat avustajapestit ja lasten opetusohjelman orava, ja arkipäivää ruumiiden näytteleminen poliisi- ja oikeuslääkärisarjoissa. Kärsivällisen itsepintaisesti ja oudon omahyväisesti hän kuitenkin uskoo vielä saavansa läpimurtoroolin lavalla tai valkokankaalla.

Tehtävä julkkisnäyttelijä Josh Harperin varamiehenä muuttaa Stephenin elämän, sillä sekoilevan tähden juhlissa — joihin luulee menevänsä vieraana mutta onkin pestattu tarjoilemaan — hän tutustuu myös Nora Harperiin, brittisuosikin amerikkalaispuolisoon.

Romaani etenee sujuvasti kommelluksesta ja nöyryytyksestä toiseen. Stephen on surkimus, jolla on alkeelliset asuinolot ja surkea ura, mutta sentään jonkinlainen suhde pikkuvanhaan tyttäreensä ja puhevälit ex-vaimoonsa.

Dialogi ei (ainakaan suomeksi) ole niin sujuvaa kuin se voisi olla, eikä kaikki hauskaksi tarkoitettu aina välttämättä toimi, mutta lajityypissään Varamies on aivan kelvollinen tapaus.

Professori päättää löytää vaimon

Australialaisen Graeme Simsionin esikoisromaani Vaimotesti (Otava, 2013; The Rosie Project, 2013, suom. Inka Parpola; 333 sivua) yllätti ja ihastutti.

Teoksen aluksi sen päähenkilö ja minäkertoja Don Tillman, keski-ikää lähestyvä genetiikan professori, esitellään pitämänsä luennon kautta. Lukijalle selviää paitsi siitä myös Donin sosiaalisten kontaktien vähyyden ja pikkutarkasti aikataulutetun elämäntavan avulla, että miehellä voidaan diagnosoida jonkinasteinen Aspergerin oireyhtymä.

Epäonnistuttuaan — lähinnä suurten vaatimustensa ansiosta — vähäisissä kokemuksissaan perinteisillä parisuhdemarkkinoilla Don päättää etsiä vaimon tieteellisin menetelmin ja laatii yksityiskohtaisen kyselylomakkeen. Asetelman sekoittaa kuitenkin Rosie, joka tupsahtaa Donin elämään, vaikkei taatusti läpäisisi testiä; tosin tuskin kukaan muukaan.

Vaimotesti on hauska ja oivaltava kertomus ihmissuhteiden kiemuroista. Se tarjoaa tuoreen näkökulman parisuhteen muodostamisen kiemuroihin ja kyseenalaistaa monta sovinnaisuuden ilmentymää. Luettavaksi romaani sopii kaikenikäisille miehille ja naisille, etenkin, jos he pitävät fiksuista romanttisista komedioista.

Ruumis roskalaatikossa (contorno)

Marco Malvaldin Viiden korttipeli (Tammi, 2014; La briscola in cinque, 2007; suomentanut Inkeri Koskinen) aloittaa Bar Lumen murhat -dekkarisarjan, joka sijoittuu kuvitteelliseen Pinetan rantakylään Pisan lähelle. Italialaisia dekkareita ei ole suomennettu mitenkään liikaa, joten uutuus on tervetullut.

Bar Lume on kylän eläkeukkojen kokoontumispaikka ja kyläjuoruilun keskus. Baarin isäntä Massimo on vastahakoinen rikoksenratkaisija, joka useamman yhteensattuman vuoksi päätyy paikalle, kun läheisestä roskalaatikosta löytyy nuoren naisen ruumis. Massimo tekee oitis tarkkasilmäisempiä havaintoja kuin hitaanoloinen komisario Fusco, muttei haluaisi sekaantua asiaan.

Looginen Massimo ei kuitenkaan voi estää aivojaan ajattelemasta ja tekemästä päätelmiä. Hän löytää pian itsensä haastattelemasta asianosaisia ja piipahtelemasta poliisiasemalla.

Pieneen dekkariin mahtuu yllättävän monipolvinen juoni, kun sivupoluilla ei poikkeilla muutamaa korttipeliä ja satunnaista uintireissua enempää. Viiden korttipeli on sen verran viihdyttävä, että luen sarjaa mielelläni lisääkin. Se ei kuitenkaan ole yhtään enempää kuin hirtehishumoristinen rikostarina, jossa henkilöt ovat enemmän tyyppejä kuin ihmisiä ja miljöökuvaukseksi riittää kertoa, että on helle.

Tällä kirjoituksella popsin contornon eli ruksaan viidennen kirjan omassa Italialainen ateria –haastessani. Samalla opin, että on olemassa italialainen korttipakka.

 

Mieluummin vanha kuin aikuinen

Muistan, että Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna* (1998) ärsytti minua aikoinaan. Taisin olla tiukkapipo. Sittemmin jatko-osa ja myös elokuvat ovat naurattaneet. Myös kolmas osa Bridget Jones  – Mad about the Boy (Otava, 2013; suomentanut** Annika Eräpuro; 441 sivua) on hauska.

Bridget on jäänyt leskeksi neljä vuotta sitten.*** Se ei tietenkään ole hauskaa, mutta onneksi Bridgetin muut ongelmat eivät ole suuria, vaan pieniä ja hassuja. Hänellä ei ole toimeentulo-ongelmia eikä vakavia sairauksia; hänen lapsensa ovat terveitä, lastenhoitajansa täydellinen, ystävänsä ihania. Hän pystyy myös laihduttamaan huippuvauhdikkaasti.

Ystävät saavat Bridgetin etsimään uutta rakkautta. Hän liittyy netin deittipalveluihin ja Twitteriin, mutta löytyykö uusi onni lopulta kuitenkaan toyboyn muodossa?

Viisikymmentäyksivuotiaalla Bridgetilla on kaksi hyvin myöhäisellä iällä saatua lasta; nuorempi oli vain parikuinen Markin kuollessa. Leskeyttä lukuunottamatta hän on aivan ennallaan: sählää, myöhästelee, juopottelee, syöpöttelee, unohtelee ja koheltaa. Toki hän myös kaipaa Markia – etenkin nähdessään alati pojassaan tämän pienoisversion.

Olisiko Fieldingin pitänyt kirjoittaa tähän väliin osa, jossa Bridget on nelikymppinen perheenäiti? Minusta ei. Tämä laji toimii näin.

* Ei Bridget Jonesin päiväkirja niin kuin kirjan etuliepeessä lukee, vaikka alkuperäisteos onkin nimeltään Bridget Jones’s Diary.
**Dinah Washington, Mad About the Boy (YouTube); jos mietit, miksei kirjan nimeä ole suomennettu.
***Tuo ei ole juonipaljastus. Miten hän muuten muka voisi deittailla?