Dekkariviikko 2022 – maailmojen välissä

Ruotsalaisen Christina Wahldénin dekkari Älä puhu kuolleista (Minerva, 2022; Nämn inte de döda, 2020: suomentanut Jänis Louhivuori; 385 sivua) sijoittuu Australian Darwiniin ja sen liepeille maan pohjoisosiin ja hieman myös lähisaarille, yhteiskuntaan, jossa rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää.

Päähenkilöitä on useita: ruotsalainen opiskelija Greta, vastavalmistunut poliisi Jess, joka kuuluu alkuperäisiin australialaisiin ja kokenut poliisi Bluey, jonka mielimusiikkia on Abba.

On myös monta rikoksen uhria. Yhden heistä Greta löytää rannalta kuolleena. Häntä on mahdoton tunnistaa, mutta hän kuului alkuperäiskansaan, eivätkä he sano kuolleiden nimiä.

Bluey on kiikuttanut aamupäivällä useita Patsyn tuttavia kuulusteltaviksi. Patsy ei kuitenkaan kotoisin Darwinista, ja on vaikea sanoa, ketkä ovat oikeasti hänen sukulaisiaan. Vastassa on varsinainen karttuneiden perheenjäsenten sekamelska, jota Bluey ei saa millään järjestykseen. Kukaan ei tiede, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ollut selvin päin, osa ei ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista. Kaikki surevat vainajaa, häntä, jota ei saa lausua nimeltä. Tilanne tuntuu toivottomalta.

On myös vaikea tietää, mihin nainen kuoli – krokotiilin vai ihmisen uhrina. Muita rikosten uhreja ovat muun muassa mukamas-koulukoteihin vangitut nuoret, joiden kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä on vaikea lukea. Tässä vasta ennakoidaan:

Bluey nyökkää. Mikään ei ole vielä viitannut siihen, että Poppy olisi riistänyt itseltään henkeä. Mutta vartijassa on jotakin, mikä herättää Blueyssa halun painostaa häntä. Pelotella vähän, ravistella. Tämä paikka tekee vihaiseksi. Ei auta mitään, että talon nimi muutetaan kodikkuuden aikaan saamiseksi. Jos lapsi riistää itseltään hengen, henkilökunta on epäonnistunut tehtävässään.

Greta ei liity tutkimuksiin vain löytämällä ruumiin, vaan sattuu olemaan Jessin – ja tietokonenörtti Lizin – kämppäkaveri. Tarvitaankin poliisien ja siviilien (ei ehkä ihan uskottavinta) yhteistyötä, että rikokset saadaan ratkaistua ja syylliset selville. Dekkarin juoni on mukaansatempaava, mutta myös taustoittavat jälkisanat kannattaa lukea.

Ei vain eri kulttuurien (alkuperäiset australialaiset, Australian nykyinen valtaväestö, pohjoismaalaiset) vaan täysin eri maailmojen kohtaamisia ja niiden välisiä, ehkä ratkaisemattomia, ristiriitoja kuvaava rikosromaani on Darwin-sarjan aloitusosa. Seuraava osa Syklonivaroitus ilmestyy syksyllä 2022 ja on ehdottomasti lukulistallani.

Tajusin kirjaa lukiessani, etten muista yhtäkään australialaiskirjailijan teosta, jossa alkuperäisväestön jäseniä olisi missään merkittävässä roolissa. Kyse voi olla lukeneisuuteni rajoituksista tai siitä, ettei ainakaan aboriginaalien kirjoittamia teoksia ole laajemmin suomennettu, tai siitä, että valkoiset australialaiskirjailijat kirjoittavat mieluummin omasta maailmastaan, ja ehkäpä ulkopuolisen, kuten vaikkapa ruotsalaisen dekkaristin, on helpompi tuoda alkuperäisväestöä kirjansa henkilögalleriaan. Kirjailijan omin jälkisanoin:

On melkoista tasapainottelua kuvailla Australian alkuperäisväestöä kaunokirjallisuudessa, jos ei kuulu siihen itse. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista eikä toivottavaa.

Naistenviikko 2020 – nuori nainen tutkii nuorten naisten kohtaloita

Kun kuningas kuolee (Otava, 2020, 495 sivua) on Elina Backmanin esikoisdekkari ja sellaiseksi varsin taitavaa työtä. Pituutta kirjalla on ehkä hieman liikaa; olen tiivistämisen ystävä.

Päähenkilö on nuori helsinkiläinen Saana, joka on saanut potkut toimittajanhommista, ja muuttanut kesäksi tätinsä luo Hartolaan, joka kutsuu itseään kuningaskunnaksi. Siellä hän alkaa selvitellä paikkakunnalla vuosikymmeniä sitten tapahtunutta nuoren tytön surmaa, jonka tekijää ei ole saatu selville, ja huomaa selvittämättä jääneen nuoren tytön katoamisen samoihin aikoihin.

Helsingissä rikostutkijat Jan ja Heidi selvittävät murhaa, jossa on viitteitä rituaaleihin ja siihen, että surmia voi tulla lisää.

Takaumissa ollaan Hartolassa katoamisiin johtavissa tapahtumissa, joiden päähenkilöitä ovat nuoret naiset.

Kuten arvata saattaa, kaikki kietoutuu yhteen, ja mukaansatempaavan dekkarin ohella romaani onkin myös Saanan ja Janin herttainen romanssi.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.