Painajaisyhteiskunta

Johanna Sinisalo on spekulatiivisen fiktion taitaja. Auringon ydin (Teos, 2013) kertoo painajaismaisesta vaihtoehto-Suomesta, jonka valtiomuoto on eusistokratia. Eletään vuotta 2016, mutta historia on kirjoitettu uusiksi jo 1800-luvulta alkaen.

Valtaa pitää mahtava Terveysvirasto. Demokratia on ajatuksenakin kauhistus. Televisiosta näkyy kaksi kansallista kanavaa, matkapuhelimia ei ole, maassa on yksi tietokone – Lotto-arvontaa varten! Pohjois-Korea tulee etsimättä mieleen, vaikkei nälkää nähdä eikä vankileirejä ole.

Kaikki nautintoaineet – alkoholi, tupakka, kahvi, tee – on kielletty. Niitä kukaan ei edes yritä salakuljettaa suljettuun Suomeen sitä ympäröivistä hedonistivaltioista, mutta uudeksi huumeeksi on muodostunut kapsaisiini, joten salaa maahantuotu tai itse kasvatettu chili tekee kauppansa.

Vertaaminen Margaret Atwoodin loistavaan dystopiaan Orjattaresi (1986) ei ole lainkaan kaukaa haettua. Molemmissa naisilta on viety ihmisoikeudet; Atwoodin teoksessa uskontoon ja Sinisalon romaanissa kansakunnan hyvinvointiin vedoten. Hyvinvointivaltiosta on tullut naisten pahoinvointivaltio, muttei – ainakaan fiksuilla – miehilläkään hurraamista ole. Vaimoksi on otettava totaalinen bimbo eli elois – vitsiblondin, pissiksen ja mallinuken yhdistelmä, jonka tehtävänä ovat kotityöt ja seksi. Eloiset koulutetaan koirakoulutuksen opeilla tottelevaisiksi ja palvelualtteiksi. Eloisen voi helposti vaihtaa toiseen eikä tappamisestakaan saa kuin parin vuoden vankilatuomion. Naiset on tyhmennetty sukupolvien ajan jatkuneella jalostuksella eloisiksi eli feminaisiksi, mutta yhä osa syntyy morlokkeina eli neutreina, joita käytetään työläisinä. Suurin osa miehistä on maskoja, mutta osa syntyy epäonnekseen miinusmiehinä, joilla ei ole oikein mitään virkaa.

Kirjan päähenkilö on eloista taitavasti esittävä morlokki Vanna eli Vera. Hänen sisarensa Manna/Mira on aito elois, joka ”pääsee” teini-ikäisenä naimisiin, mutta katoaa – ehkä siksi, ettei saa lapsia, tai siksi, että puoliso saa itselleen talon. Vanna yrittää selvittää sisarensa kohtaloa samalla, kun löytää masennukseen – taitavasti kuvattuun Kellariin – lääkkeen chilistä. Sen kautta hän sekaantuu aineen välittämiseen ja löytää joukon, jossa voi hetkeksi hellittää elois-roolistaan.

Auringon ydin on kielellisesti taidokas, rakenteeltaan moitteeton, juoneltaan fiksu ja tyyliltään samanaikaisesti sekä pureva että runollinen.

Suomikummassa ei Sinisalolle ole vertaista. Hän sen aloittikin vuonna 2000 Finlandia-palkitulla romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalo on kova nimi myös kansainvälisillä fantasiamarkkinoilla.

Kanan, broilerin, sian ja lehmän elämä ja kuolema Suomessa

Elina Lappalaisen moneen kertaan palkittu tietoteos Syötäväksi kasvatetut – miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012) on sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu teos, jossa käsitellään yleisimpien tuotantoeläinten (kana, broileri, sika, lehmä) kasvatusta Suomessa, usein muuhun Eurooppaan ja muihin länsimaihin verraten.

Lappalainen kertoo faktoja, mutta ilmaisee myös mielipiteensä kertoen esimerkiksi, mistä ostaa oman joulukinkkunsa ja miksi. Hän kuvaa eläinten tehotuotantoa kaunistelematta ja kauhistelematta käyden läpi eläinten elämää ja kuolemaa tila- ja teurastamovierailuihin, eläinlääkärien ja erilaisten tutkijoiden haastatteluihin, julkaistuun tutkimustietoon ja tilastotietoihin pohjautuen. Taustatyöt on tehty hyvin.

Teos on tarkoitettu ajatusten ja keskustelun herättäjäksi, sillä kaikkien meidän on syötävä, ja tehtävä sen suhteen valintoja. Lappalainen haastaa miettimään, millä perusteella valintamme teemme. Ratkaiseeko vain hinta? Onko tuotantomaalla tai -tavalla väliä? Onko meillä tarpeeksi tietoa voidaksemme tehdä sellaisia ruokaostoksia kuin itse haluamme?

Lappalainen toivoo, että kaupoissa olisi vaihtoehtona hyvinvointimerkittyjä tuotteita, joista tietäisi, että eläinten olot ylittävät minimivaatimukset. Nykytilanteessa meidän on mahdoton tietää, millaiselta tilalta tuotteet ovat peräisin, onko makkaraan käytetty liha ilman puudutusta nupoutetusta lehmästä, tuleeko jukurtin maito parteen kytketystä vai pihatossa elävästä lehmästä tai kastroitiinko porsaanleikkeen possu ilman kipulääkettä. Sen sijaan tiedämme, että broilerisuikaleiden raaka-aine eli viisiviikkoisen elämänsä epäyksilönä tuhansien kaltaistensa laumassa vain päätyäkseen ruuaksemme.

Lappalainen ei saarnaa eikä syyllistä, mutta todellisuutta on se, että suomalaistilojen panostukset eläinten hyvinvointiin vaihtelevat hyvästä kelvottomaan. Pelkkä lakien noudattaminen ei takaa, että eläimillä olisi edes kohtuullisen hyvä elämä.

Kirja on asiallinen tietopaketti kaikille suomalaisille, jotka syövät kananmunia, broileria, sianlihaa, naudanlihaa ja maitotuotteita. Kaikista syötäväksi kasvatetuista eläimistä (kasveista nyt puhumattakaan) se ei kuitenkaan kerro. Lupaus ”Tämän kirjan luettuasi tiedät, miten ruokasi on elänyt.” ei siis aivan täyty, sillä harvempi meistä vain juustolla, munilla ja pekonilla elää. Jatko-osassa Lappalainen voisi paneutua muun muassa kirjolohien elämänlaatuun, riisinviljelyn ympäristövaikutuksiin tai tuontitomaattien tuotannon eettisyyteen.