Naistenviikko 2022 – Stella ja Desiree

Brit Bennettin romaani Mikä meidät erottaa (Tammi, 2021; The vanishing half, 2020; suomentanut Maria Lyytinen; 403 sivua) pohtii dikotomioita ja identiteettejä.

Missä kulkee valkoisen ja e-valkoisen ihmisen raja? Onko olemassa vain kaksi sukupuolta? Miksi ihmiset pitäisi jaotella ihonvärin mukaan? Voiko sukupuoli olla muu kuin se, miltä keho näyttää? Jos kaksoset ovat identtiset, voiko toinen elää mustana ja toinen valkoisena?

”Nyt kyllä juksaat”; Sam sanoi. ”Kokonainen kaupunkiko täynnä yhtä vaaleaa väkeä kuin sinä?”

Stella ja Desiree Vignes syntyvät 1930-luvulla hyvin vaaleaihoisina, mutta mustiksi määriteltyinä. He ovat kotoisin Louisianan Mallardista, kylästä, jonka mustille asukkaille on suorastaan pakkomielle olla mahdollisimman vaalea. Äiti siivoaa ja pyykkää valkoisille, isä on lynkatty lastensa silmien edessä.

Olihan nyt ainoastaan järkevää tekeytyä valkoiseksi päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta että nai tumman miehen? Ja teki tälle pikimustan lapsen?

Teini-ikäisinä tytöt karkaavat kotoa. New Orleansissa Stella huomaa saavansa paremman työpaikan, kun häntä luullaan valkoiseksi, joten hän päättää elää valkoisena. Samalla hän menettää menneisyytensä ja kaikki läheisensä. Viimeistään silloin, kun menee naimisiin varakkaan valkoisen miehen kanssa.

Hän oli ajatellut voivansa paljastaa totuuden, mutta mitään yhtä totuutta ei enää ollut olemassakaan. Hän oli elänyt kahden naisen elämää – yhtä todellisia ja yhtä valheellisia kumpikin.

Desiree sen sijaan saa lapsen niin mustan miehen kanssa, että koko Mallard hylkii hänen Jude-tytärtään, kun hän yli vuosikymmen lähtönsä jälkeen joutuu palaamaan sinne, takaisin äitinsä taloon, pakoon väkivaltaista miestään.

1980-luvulla Jude muuttaa Kaliforniaan opiskelemaan ja tutustuu siellä poikaan nimeltä Reese.

Matkalla pois El Doradosta Therese Ann Carter muuttui Reeseksi.

Stellan tytär Kennedy ei tiedä mitään äitinsä taustasta – niin kuin ei hänen isänsäkään – mutta monen sattuman summana serkukset Jude ja Kennedy tutustuvat toisiinsa, vaikka tulevat aivan eri maailmoista.

Romaani paneutuu suuriin aiheisiinsa yllättävällä vaivattomuudella. Bennett kirjoittaa etnisyyden ja ihonvärin, sukupolvien ja sukupuolten, yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja epäreilujen valinnanmahdollisuuksien, identiteettien ja salaisuuksien, omanarvontunnon ja teeskentelyn, itsetuntemuksen ja luottamuksen teemat sujuvaksi sukupolviromaaniksi.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Kaik män

Sitaatti on tärkeä Denelle. Se, ettei siellä ole enää mitään. Hän ei ole lukenut Gertrude Steinia sitaattia pidemmälle. Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Oaklandilaislähtöisen, cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsenen Tommy Orangen esikoisromaani Ei enää mitään (Aula & co, 2020; There There, 2018; suomentanut Jussi Korhonen; 329 sivua) on ensimmäinen lukemani ja ilmeisesti ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, jonka on kirjoittanut Yhdysvaltain alkuperäiskansojen jäsen.

Dene asettaa kuulokkeet korvilleen, kuuntelee puhelimellaan musiikkia satunnaisessa järjestyksessä, hyppää monen kappaleen yli ja pysähtyy Radioheadin ”There Thereen”. Kappaleen huippukohta on ”Just ’cause you feel it doesn’t mean it’s there”, vain se että tuntee jotain ei tarkoita että se on olemassa.

Orange kutsuu itseään intiaaniksi ja kirjoittaa kaupunki-intiaaneista. Ennen kertomustaan kahdestatoista cityintiaanista, joista kukin valmistautuu omalla tavallaan suureen powwow-juhlaan, joka pidetään Oaklandin stadionilla, Orange ravistelee lukijan kunnolla hereille historiaprologillaan. Tämän kirjan esipuhetta ei kannata hypätä yli. (En itse hyppää muutenkaan, mutta tiedän joidenkin tekevän niin.)

Muut ovat määritelleet meidät ja meitä solvataan edelleen, vaikka historiaamme ja kansojemme nykytilaa koskevat tosiasiat on helppo tarkistaa internetistä. Meillä on surullinen nujerretun intiaanin siluetti, ja temppelin rappusia vierivät päät ovat iskostuneet mieliimme, samoin Kevin Costner pelastamassa meidät, John Waynen kuudestilaukeava niittämässä meitä maahan, Iron Eyes Cody -niminen italialainen esittämässä meitä elokuvissa.

Yksi henkilöistä on Dene Oxendene, joka hakeutuu enonsa muistoksi tämän kuoleman jälkeen powwowiin töihin. Toinen taas on nuori sikiön alkoholioireyhtymän uhri Tony Loneman, ja kolmas päihdetyöntekijä Jacqui Red Feather, jonka omilla raittiusjaksoilla on tapana katkeilla. Jacquin tytär on kuollut huumeisiin ja tämän kolme poikaa on kasvattanut Jacquin sisar Opal. Yksi heistä, teini-ikäinen Orvil, osallistuu perinnetanssinäytökseen ensimmäistä kertaa elämässään ja salaa isotädiltään. Yksi kirjan luvuista – jotka aluksi tuntuvat irrallisilta mutta joista vähitellen kutoutuu huikea kokonaisuus – palaa Jacquin ja Opalin lapsuuteen.

Ehkä Opal oli myös liian kriittinen samalla tavalla kuin äitikin oli ollut. Hänen oli opetettava pojat elämään maailmassa, jota ei ole tehty alkuperäisasukkaiden elettäväksi vaan heidän kuolemakseen, kutistamaan ja kadottamaan heidät olemattomiin.

Näkökulmia on paljon. Monien henkilöiden kokemukset muistuttavat toisiaan – köyhyys, vanhempien poissaolo, päihdeongelmat, hyväksikäyttö, väkivalta, sairaudet, syrjätyminen, rikollisuus – joten aika tarkkana saa olla. Loppukohtaus tuo kuitenkin irrallisilta tuntuneet langat yhteen unohtumattomalla tavalla, jota edeltää lähes trillerimäinen jännitys.

Huumoriakin tässä huikeassa kirjassa on.

”Et ole intiaani, TS. Olet nalle.”
”Hei, ei me olla niin kauhean erilaisia. Me saatiin molemmat nimemme sika-aivoisilta miehiltä.”
”Miltä sika-aivoisilta?”
”Miehiltä, joilla on sika aivojen paikalla.”
”Ai miten niin?”
”Kolumbus kutsui teitä intiaaneiksi, mutta me saadaan syyttää Teddy Rooseveltiä.”

Tarina tosin jatkuu vähemmän hauskasti.

Yksi kirjan suurista teemoista on identiteetti. Kuka on intiaani, natiivi, alkuperäinen, kuuluu heimoon? Jotkut kirjan henkilöistä ovat ylpeitä taustastaan, toiset haluavat unohtaa sen, joillakuilla ei ole siitä tietoa, toisille se tarkoittaa häpeää.

”En vain oikein usko, että mulla on oikeutta sanoa olevani natiivi, kun en tiedä siitä mitään.”
”Ajatteletko siis, että intiaanina olemisessa on kyse tietämisestä?”
”Ei, vaan kulttuurista ja historiasta.”
”Ei minunkaan isäni ollut maisemissa. En edes tiedä, kuka isäni on. Äitini on kuitenkin natiivi, ja hän on opettanut minulle mitä on jaksanut, kun ei ole ollut liian väsynyt töiden jälkeen tai huonolla tuulella. Äiti sanoi, että meidän esivanhemmat taistelivat selviytyäkseen hengissä. Heidän verensä sekoittui toisen kansan vereen ja he saivat lapsia. Joten voiko heidät unohtaa, kun he elävät meissä yhä?”
”Joo, tajuan mistä puhut. Mutta en tiedä. En vain ole varma noista verijutuista.”

Kannattaa lukea tämä hieno ja tärkeä kirja, joka vähintään saa katsomaan mahdollista seuraavaa länkkäriä toisin(kin) silmin, ja herättää ihmettelemään muun muassa sitä, ettei kiitospäivän viettämistä ilmeisesti isommin Yhdysvalloissa kyseenalaisteta.

Kirjallinen piiloleikki

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati (Tammi, 2014; Grand final i skojarbranschen, 2011; suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen; 474 sivua) on satiiri kirjallisesta huijauksesta.

Edustava Lillemor Troj on Ruotsin kirjallisuuden huippunimi, dekkareilla aloittava mutta Akatemiaan saakka päätyvä lehdistön suosikkityttö. Barbro ”Babba” Andresson on ulkonäöstään piittaamaton ylipainoinen nainen hänen kirjojensa takana. Novellikilpailuun osallistumisesta alkanut huiputus hiertää kaksikon välejä vuosikymmenten mittaan moneen kertaan, mutta miten sopimuksesta voisi irtautuakaan?

Ja olisiko Lillemor Trojn romaaneja olemassa ilman jompaa kumpaa naisista, vaikka ulkonäöllä ei olisikaan merkitystä? Babba kirjoittaa käsin vihkoihin ja Lillemor editoi koneella, ensin kirjoitus-, sitten tieto-. Millaista tekstiä Babbalta syntyisi ilman Lillemoria tai toisin päin? Ura jatkuu 1950-luvulta meidän aikaamme, vaikka välirikko seuraa toistaan, sillä loppujen lopuksi he ovat pääsemättömissä toisistaan.

Näin siis romaanissa. Todellisuudessa Babba ja Lillemor ovat saman kirjailijan kaksi puolta, sillä pitkän uran ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutakuinkin tässä romaanissa kerrotuin vaihein tehnyt Ekman on kyllä itse vahvasti mukana tässä huijariparaatissa. Näin noin kahdeksankymppinen kirjailija — ex-akateemikko, joka on toiselta nimeltään Lillemor — tutkailee ja availee lähes kolmenkymmenen teoksen uraansa.

Mainiota luettavaa kirjallisuuden synnystä, kirjoittamisesta, kirjailijana elämisestä, kirjallisista piireistä ja kirjailijan minuudesta kiinnostuneille. Erinomaisen hienosti kirjoitettua ja suomennoksena kauttaaltaan nautittavaa kieltä, mutta luulen, että tämän tarinan olisi voinut kertoa noin sata sivua lyhyemminkin. Tiivistämisen jalo taito ei ehkä kuulu sen enempää Babban kuin Lillemorinkaan vahvuuksiin.

Viihdyttävä mutta myös viiltävä.