Ajatonta novellistiikkaa

Ihmisen kuvia (Gummerus, 2019; toimittanut Minna Maijala; 299 sivua) on kokoelma Minna Canthin novelleja. Canthin novellit kuvaavat ihmisten arkea ja ihmissuhteita sekä asenteita ja ennakkoluuloja.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia vuosilta 1987-1895 ja mukana on aiemmin julkaisematon, käsikirjoituksena löytynyt ja ajoittamaton Hullu-suutari. Sen voi kuvitella jääneen julkaisematta ajankohtanaan suorastaan anarkistisena. Onhan ennenkuulumatonta, että suutari Jeesuksen opetuksiin vedoten tekee varakkaan perheen nurkissa paljasjaloin kituvalle vanhukselle kengät nahasta, joka on tarkoitettu perheen lasten tieskuinkamonensiin kenkiin. Olisiko täysin ymmärretty novellin ironista kertojanääntäkään?

Eiköhän siinä erehdyksessä ole yksi kristitty syntynyt kristittyyn maahan?…

Naturalistisessa — tai inhorealistisessa, kuten oli tapana moittia — Kuoleva lapsi -novellissa (1887) on kaiken kurjuuden kuvauksessa upeaa toistoon perustuvaa runollisuutta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö.

Epäluulo (1891) on aluksi humoristinen ja lopulta traaginen kertomus, jossa on montakin viestiä — yhtenä kenties se, mihin puhumattomuus ja toisen ymmärtämättömäksi tuomitseminen voi äärimmillään johtaa.

…mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vain joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Lääkäri-novellissa (1891-92) on melkein yllättävää nykyaikaisuutta, jossa lääkäri edustaa modernia ajattelua, kenties myös medikalisaatiota, ja pappi vanhanaikaisuutta ja jyrkkää vanhakantaisuutta.

”Sinä arvelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikollisesta, ennenkuin hänet tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”

Kauppias Roller (1887), Missä onni? (1895) ja Eräänä sunnuntaina (1888) kertovat omilla tavoillaan masennuksesta.

Novellit on julkaistu alkuperäisessä kieliasussaan, mutta ne ovat silti helppolukuisia. Hiviö-sanan (iho) merkityskin onneksi selviää asiayhteyksistä. Jotkin sanat kirjoitettiin silloin toisin kuin nyt, ja välimerkityskin haki vielä muotojaan.

Ainakin kokoelman pisimmästä novellista Agnes on kuitenkin julkaistu myös maksuton selkomukaelma, jos vanhanaikaisen kielen lukeminen tuntuu hankalalta. Agnes on melkein pienoisromaani, joka kirkastaa ja laventaa Canthin kirjailijakuvaa, joka usein yritetään ahtaa pelkästään vähäosaisten puolestapuhujan rooliin. Tämä novelli on psykologisesti tarkkaa naiskuvaa naisten ystävyydestä ja sen muuttumisesta, mustasukkaisuudesta sekä naisen roolin ahtaudesta ja muutospaineesta kirjoitusajankohtanaan.

– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille — eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Myös novellissa Ystävykset (1890) käsitellään naisten ystävyyttä.

Vaikka kieli on hieman vanhanaikaista ja yhteiskunta kovin toisenlainen kuin nyt, on tämän hienon kokoelman novellien teemoissa ajattomuutta ja melkein kuin viestejä omaan aikaamme. Canth elää.

Esseitä Canthin teemoista

Omistan teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa.

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019; 221 sivua) sisältää viisi Canthin ajatusten innoittamaa esseetä ”Punaiset kengät”, ”Mielen rajat”, ”Rakkauksista”, ”Miehiä ja ihmisiä” ja ”Ihmisiksi”.

Maijala kirjoittaa muun muassa ihmisyydestä, historiankirjoituksesta, luovasta työstä, medikalisaatiosta, rakkaudesta ja vallasta. Esseet ja ajatukset ovat Canthin ajatusten innoittamia; hän ei pyri vastaamaan kysymykseen ”Mitä Minna Canth sanoisi tästä?”.

Yksi Maijalan laajasti pohtimista teemoista on sekä Canthin ajalle että meidän ajallemme ominainen medikalisaatio, erityisesti mielenterveyden kannalta.

Historiankirjoituksesta Maijala toteaa ajatuksia herättävästi ja oivaltavasti, että naisten historiaa kirjoitetaan Suomessa pitkälti fiktion keinoin, ja mainitsee esimerkkeinä Kaari Utrion, Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon.

Maijalan pohdinta kritisoimastaan elämäkertakonventiosta, jonka mukaan miehistä kirjoitetaan yleensä sukunimillä ja naisista etunimillä, muistutti mieleeni vastaavan tavan, jota esiintyy (myös) dekkareissa. On aivan tavallista — ja kovin kummallista — että vaikkapa britti Robert Galbraith (oik. Joanne Rowling) kirjoittaa systemaattisesti Strikesta ja Robinista, ei Cormoranista ja Robinista tai Strikesta ja Ellacottista, ja saman huomasin hiljattain ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkareissa.

Canth kyseenalaisti normit, rajat, lokerot ja niiden valvomisen, koska ne eivät useinkaan perustuneet oikeudenmukaisuuteen vaan omien etujen turvaamiseen ja vallan pönkittämiseen.

Näin tekee myös Maijala, jonka esseet ovat fiksuja, kantaaottavia ja sujuvia. Ne onnistuvat olemaan sekä henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, että yleisiä ja yhteisiä. Erinomaista esseistiikkaa.

Filosofisen vuoropuhelun yllättävä loppu

Uusiseelantilaisen Bernard Beckettin Genesis (Tammi, 2009; Genesis, 2006; suomentanut Kaisa Kattelus) on merkillinen tulevaisuuskuvitelma.

Teos etenee suullisena kuulusteluna, jossa nuori päähenkilö Anax pyrkii Platonin perustaman Valtion – saarivaltakunta, joka on selviytynyt suursodista ja kulkutaudeista eristäytymällä ja totalitaristisella hallinnolla – päättävän elimen Akatemian jäseneksi.

Viisi tuntia kestävässä kuulustelussa kokelas vastaa paitsi suullisesti myös hologrammien avulla. Hologrammeissa hän esittää oman näkemyksensä yhteiskunnan alkuajoista, joista on säilynyt litterointeja. Ne ovat ihmisen ja robotin vuoropuheluita, joiden ihmisosallistuja Adam Forde (2058-2077) on Anaxin suuren kiinnostuksen kohde. Viittauksia on nimissä sekä antiikin Kreikan filosofiaan että Raamatun luomiskertomukseen.

Lyhyt ja juonellisesti ohut romaani on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille, joille näin esitellään filosofisia kysymyksiä älykkyyden ja tietoisuuden olemuksesta sekä oikean ja väärän suhteesta. Se on myös pohdintaa ihmisen ja tekoälyn suhteesta; jopa kannanotto.

Aihe tuntuu ihmeen ajankohtaiselta nyt, kun on juuri saatu Etlan (Elinkeinoelämä tutkimuslaitos) arvio, jonka mukaan tietotekniikka kehittyy niin voimakkaasti, että se uhkaa joka kolmatta ammattia Suomessa kahdenkymmenen vuoden sisällä. Tämän kirjan lukeneena alkaa toivoa, ettei ihan joka hommaan edes kehitettäisi robotiikkaa.

Teoksen loppuratkaisu on yllättävä. Paljastamatta liikaa on vaikea kertoa enemmän. Kaikkea sitä tulee lukeneeksi!