Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

Mainokset

Sieppaus

kansikuva

Mary Kubican Good girl : kunpa tietäisit (HarperCollins, 2015; The Good Girl, 2014, suomentanut Meri Ala-Tauriala; 411 sivua) muistuttaa toisaalta jonkin verran Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, johon verraten sitä on markkinoitu, mutta toisaalta ei lainkaan. Nyt ei ole kyse kahden säkenöivän ihmisen parisuhteesta eikä moninkertaisesta huijauksesta, vaan särkyneistä ihmisistä, karuista ihmissuhteista ja kostosta.

Colin Thatcher, pikkurikollinen, sieppaa kuvaamataidonopettaja Mia Dennettin baarista, kun naisen poikaystävä tekee oharin. Mian isä on arvonsatunteva tuomari, joka ei pidä nuoremman tyttärensä uravalinnasta, eikä isänsä jalanjälkiä seuraava isosisko tai vaitelias Eve-äitikään ole tiivistä yhteyttä Miaan pitänyt. Toki hänet silti pitää löytää, päättää etsivä Gabe Hoffman. Lunnasvaatimuksia ei kuitenkaan kuulu, sillä toimeksiantonsa vastaisesti Colin piilottaa Mian metsämökkiin sen sijaan, että luovuttaisi tämän työn tilanneelle pahikselle.

Tarinaa kertoo kolme henkilöä: Eve Dennett, Gabe Hoffman ja Colin Thatcher. Siinä vuorotellaan kahdella eri aikatasolla, jotka ovat aiemmin — eli ennen Mian löytymistä ja kotiinpaluuta — ja myöhemmin. (Jostain syystä sanojen aiemmin ja myöhemmin N-kirjain on painettu kirjassa peilikuvina eli И.) Välissä on aika, jonka Colin ja Mia viettävät metsämökissä. Silloin moni asia muuttuu.

Teos on rikosromaani, mutta myös ihmissuhderomaani. Vaikka loppukoukku ei täydellisesti yllättäisikään — vihjeitä riittää — on juoni kelvollisen kekseliäs. Henkilöt jäävät ohuenpuoleisiksi, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta, kun ajattelee, miten paljon heidän välistään toimintaa ja toimimattomuutta kuvataan, etenkin Colinin ja Mian pitkiä päiviä eristyksissä kaikesta muusta. Kertojana Kubicalla ei ole Flynnin lahjakkuutta.

(MIeli tekisi vähän moittia paikoin hieman huolimatonta suomennosta, mutta HarperCollinsin nälkäpalkkioista lukeneena en raaski.)

Mustaa, niin mustaa

Antti Tuomainen kirjoittaa erittäin synkkiä tarinoita. Olen siitä huolimatta pitänyt hänen kirjoitustyylistään ja tarinointitaidostaan. Uusin jännitysromaani Kaivos (Like, 2015; 325 sivua) osoittautui kuitenkin minun makuuni liian mustaksi. Kerrontataito Tuomaisella on toki yhä hallussaan enkä sentään halunnut lukemista kesken jättää.

Teoksen päähenkilö Janne Vuori on toimittaja, joka on valmis urhaamaan kaiken muun, kun pääsee kaikkien aikojen ympäristörikoksen jäljille. Pohjoissuomalainen kaivos ei suinkaan pelasta Suomea taloudellisesta lamasta, vaan rimpuilee jätevesiensä kanssa laittomin keinoin. Samaan aikaan yhtiön johtoryhmä näyttää harvenevan epätavallisen tiuhaan tahtiin.

Toisena keskushenkilönä toimii tappaja nimeltä Emil. Tietenkin Janne ja Emil liittyvät toisiinsa — jopa tavalla, jonka aavistaa ennen kuin se paljastetaan. Ihmissuhdekuvio on Tuomaiselle ominaisen outo.

Romaanissa kuvataan runsaasti erilaista väkivaltaa. Suurin osa siitä on teoksen todellisuudessa perusteltua. Sen sijaan en ymmärtänyt Emilin lukeman hirmutekoja listaavan kirjan sisällön selostamista laajasti; vähemmälläkin olisi selvinnyt, miksi hän sitä luki.

Myös kaivosteollisuutta kuvataan laveasti ja se sopii teemaan. Rikoksia ja niiden syitä on kovin monenlaisia, -kokoisia ja -tasoisia.