Pandemian jälkeen

Tuli influenssa, joka räjähti maapallolla kuin neutronipommi, tuli romahduksen aiheuttama sokki ja ensimmäiset kammottavat vuodet, …

Asema 11 (Tammi, 2022; Station Eleven, 2014; suomentanut Aleksi Milonoff; 394 sivua) on Emily St. John Mandelin kiehtova dystopiaromaani, joka sijoittuu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin yhtäältä muutamia viikkoja ja toisaalta 20 vuotta tuhoisan pandemian jälkeen.

Georgianvirus on tappavampi kuin SARS-CoV-2 alias Covid-19. Tauti tarttuu nopeasti ja tappaa parissa päivässä. Silti pieni osa ihmisistä jää eloon. Yhteiskunta kuitenkin romahtaa. Infrastruktuurit katoavat.

Miten kaunis olikaan maailma, joka oli tyhjentynyt ihmisistä lähes kokonaan. — Ihmiskunta saattaisi hävitä pian kokonaan, mutta Kirstenin mielestä ajatus tuntui pikemminkin levolliselta kuin surulliselta.

Kirsten Raymonde kuuluu Kiertävään sinfoniaorkesteriin, joka nimestään huolimatta esittää paitsi klassista musiikkia myös Shakespearen näytelmiä. He kulkevat hevosten vetämine vankkureineen Suurten järvien alueella vältellen väkivaltaisia seutuja, metsästävät ja keräävät ruokaa, löytävät toisinaan taloja, joita ei vielä ole putsattu kokonaan, ja hankkivat näin uusia vaatteita ja jalkineita sekä toisinaan onnekkaasti vaikkapa soitinten osia, saippuaa tai suolaa.

Kirsten oli kahdeksanvuotias, kun pandemia iski. Hänellä oli mykkä rooli näytelmässä, jonka pääosan esittäjän, kuuluisan Arthur Leanderin kautta tarinan kaksi aikatasoa ja suurin osa keskeisistä henkilöistä erilaisine kohtaloineen liittyvät yhteen. Aikatasojen vaihtelu ja risteäminen toimii hienosti eikä ole missään vaiheessa hämäävää tai sekavaa.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä.

Uusi maailma on uudenlainen todellisuus. Usein pelottava ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja toivoa täynnä. Vanhemmat muistavat helpomman ja monimutkaisemman elämän. He kertovat nuoremmille menneen maailman ihmeistä kuten sähköstä, lentokoneista ja internetistä, mutta lapsena pandemiasta selviytyneet tai sen jälkeen syntyneet eivät osaa sellaista kaivata, heille sellaiset ovat kuin taruja.

Ja toisaalta, millainen merkitys onkaan Leanderin ensimmäisen vaimon Mirandan piirtämillä kiehtovilla sarjakuvilla? Entä kuka on pelätty Profeetta, ja mitä tapahtuu lentokentällä, kun yksikään lento ei enää koskaan lähde? Ja mikä kumman Asema 11? Lukekaa, niin tiedätte. Tämä romaani lumoaa.

He nukkuivat puun alla sillan tuntumassa maaten vierekkäin Augustin muovisuojan päällä. Kirsten nukkui katkonaisesti ja aisti aina herättyään maiseman tyhjyyden, ihmisten, eläinten ja vaunujen puuttumisen ympäriltään. Helvetti on rakkaiden ihmisten poissaolo.

Asema 11 on traagisuudestaan huolimatta ihmeen lohdullinen kertomus ihmisyydestä ja taiteesta, siitä mikä oikeasti on tärkeää.

Mietin, olisiko tämä upea romaani julkaistu suomeksi ilman koronapandemiaa. Alkuteoshan jo julkaistu jo vuonna 2014. Nyt romaani on – ja ihan syystä – päässyt laatukirjallisuuden Keltaiseen kirjastoon. Mistäpä tiedän, vaikka olisi päässyt muutenkin.

Asema 11 on Emily St. John Mandelin neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu. Jos taso on tämä, pyydän, saisinko pian lisää.

Naistenviikko 2021: Olive

Omalaatuinen Olive Kitteridge jatkaa elämäänsä Mainen Crosbyssa teoksessa Olive, taas (Tammi, 2021; Olive, Again, 2019; suomentanut Kristiina Rikman; 355 sivua). Elizabeth Stroutin luoma (entinen) matematiikan opettaja on erikoinen, kerkeäkielinen, ristiriitainen, tyly ja kuitenkin välittävä henkilöhahmo.

Hän nipisti silmänsä kiinni. Voi jospa, hän ajatteli, vaikkei tiennyt mitä tarkoitti. Jospa, hän ajatteli uudestaan. Jospa.

Olive on päähenkilö, mutta Strout kirjoittaa hänen ympärilleen koko Crosbyn ja vähän enemmänkin. Jokainen henkilö on huolella luotu, kiinnostava, tavallisen erityinen tai erityisen tavallinen, kuinka vain.

Ajattele pariskuntaa, joka on jakanut kotinsa huoneet kahtia teippimerkinnöin, ja katselee vieretysten kumpikin omaa televisiotaan, kommunikoiden koiran kautta; tai teinityttöä, joka siivoaa muutaman naapurin luona, tienaa ylimääräistä antamalla vanhan miehen katsella rintojaan, ja palattuaan kotiin soittaa vimmaisesti pianoa; tai vanhaa miestä, joka vuosittain osallistuu sisällissotapäiville, mutta saa erään kerran juuri samana päivänä tietää tyttärensä olevan domina; tai samassa talossa vuorottelevia lähihoitajia, joista toisella on Trump-puskuritarra ja toinen on somalipakolaisten tytär.

”Minä olen hirveän iloinen että sinä tulit käymään”, Cindy sanoi. ”Et usko kuinka moni jättää tulematta.”
”Uskon minä. Uskon kyllä.”
”Mutta miksi he eivät tule? Vanhat ystävätkään eivät tule käymään.”
”Heitä pelottaa.”
”Minkäs teet!”
”Niinpä. Olen samaa mieltä.”
”Mutta sinä et pelkää.”
”En.”
”Vaikka pelkäätkin kuolemaa.”
”Juuri niin”, Olive sanoi.

Pitkämielinen aviomies Henry on kuollut ja yllättäen Olive päättyy uuteen avioliittoon. Ainoa lapsi Christopher elää omaa elämäänsä New Yorkissa, eikä pojan perheen vierailu Oliven luona ole yhtään sen onnistuneempi kuin aiemmin koettu Oliven vierailu pojan luona. Mutta Olive sairastuu, paljastuu pojasta jotakin uutta.

Uutta löytyy myös kulmikkaasta Olivesta, jopa hänelle itselleen, kun hän kohtaa entisen oppilaansa, nykyisen tunnetun runoilijan rantakahvilassa aamiaisella. Muutkin kohtaamiset saavat Oliven – kerrankin, lopultakin – miettimään suhtautumistaan paitsi toisiin ihmisiin myös itseensä; kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kirjoittamaan muistelmia.

Mutta hänen elämänsä oli joka tapauksessa melkein ohi. Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Stroutin kirjoitustyyli lumoaa tarkkanäköisyydellään, yksityiskohdillaan, omalaatuisella lämpimän ironisella otteellaan. Pieneltä, mutta jotenkin mukavalta yksityiskohdalta tuntuu, että Olivella on ollut suomalainen lapsenlikka. Rikmanin suomennosta on aina ilo lukea.

He ajoivat ajamistaan ja Olive kertoi Jackille yhden luokkasalin koulusta jossa hänen äitinsä oli opettanut, miten äiti oli mennyt töihin varhain tehdäkseen talvisin uuniin tulet, kertoi suomalaisesta naisesta joka vahti häntä – siis Olivea – kun tämä oli liian pieni käydäkseen koulua ja George-sedästä, joka oli juoppo ja jonka nuori vaimo oli rakastunut naapuriin…

Tuijata

Koulunpihan Othello

Tracy Chevalier on mielestäni tehnyt mainion ratkaisun sijoittaessaan Shakespearen petos- ja mustasukkaisuustragedia Othellon koulumaailmaan. Yksitoistavuotiaiden toimintana teoksen henkilöiden suoraviivaiset oletukset ja heidän ”suhteidensa” äkkikäänteet vaikuttavat uskottavammilta kuin, jos henkilöt olisivat aikuisia.

Ajallinen sijoittaminen 1970-luvulle selittää tietenkin sen, ettei nykyteknologiaa käytetä, vaan ”nenäliinajuonen” korvaa ”penaalijuoni” ja myös sen, että ghanalaisen diplomaatin poika Osei Kokote on washingtonilaisen esikaupunkikoulun ensimmäinen musta oppilas. Hän tietää tarvitsevansa välittömästi liittolaisen, sillä koulua on vaihdettu usein ja monessa maassa.

Onneksi ja epäonneksi suosittu Dee ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Valitettavasti koulun kiusaaja ja kiristäjä Ian ei kestä orastavaa ystävyyttä, vaan päättää tuhota sen. Hyvätapainen Osei pitäisi mielellään matalaa profiilia, mutta se on vaikeaa, kun Ian lietsoo juonillaan paitsi nuorten tunteita myös opettajien ei-niin-piilevää rasismia.

Uusi poika (Johnny Kniga, 2021; New Boy, 2017; suomentanut Natasha Vilokkinen; 214 sivua) on uusin suomennos Johnny Kniga Shakespeare -sarjassa (Hogarth Shakespeare). Jago muuntuu ilkeäksi Ianiksi, Desdemona on kiltti Dee, palvelusneito Emilia kääntyy ystävä Mimiksi ja kurtisaani Bianca levottomaksi Blancaksi. Eivät shakespeareläisiin rooleihin istutetut lapset kenties täysin vakuuttavia ole, mutta mielestäni tarina toimii. Tämän voi antaa nuorenkin luettavaksi. Uponnee paremmin kuin alkuperäinen Othello, Venetsian mauri, jonka voi lukea Cajandernin suomennoksena vaikka tästä ja jonka ovat suomentaneet myös Yrjö Jylhä ja Matti Rossi.

Kaikki viisi näytöstä tapahtuvat Osein ensimmäisenä koulupäivänä: ennen koulun alkua, aamupäivän välitunnilla, lounastunnilla ja iltapäivän välitunnilla sekä koulun jälkeen. Juoni etenee pelottavan tehokkaasti koulunpihan naruhyppelyn ja pallopelien keskellä. Näytelmän lopun tuntien mietin silti koko ajan, onko kirjailija mahdollisesti päättänyt jättää lopun avoimeksi.

Shakespearea sanotaan ajattomaksi, mutta tarkoittaako se, että hänen näytelmiään (ja niihin perustuvia oopperoita) voi esittää vuosisadasta toiseen, vai että hänen tuotantonsa voi sijoittaa mihin aikaan tahansa? Ehkä molempia.

Chevalierin Uusi poika on lukemistani sarjan romaaneista suorin toisinto. Lue myös mitä kirjoitin Margaret Atwoodin Myrsky-tulkinnasta, Howard Jacobsonin Venetsian kauppias -versiosta, Anne Tylerin Äkäpussi-mukaelmasta ja Jeanette Wintersonin Talvinen tarina -sovituksesta. Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) ja Jo Nesbøn Macbeth odottavat lukupinossa. (Gillian Flynnin Hamlet ei ilmeisesti ilmesty ollenkaan ja sarjan nettiosoitekin on kaapattu animekäyttöön!)