Naistenviikko 2021: Olive

Omalaatuinen Olive Kitteridge jatkaa elämäänsä Mainen Crosbyssa teoksessa Olive, taas (Tammi, 2021; Olive, Again, 2019; suomentanut Kristiina Rikman; 355 sivua). Elizabeth Stroutin luoma (entinen) matematiikan opettaja on erikoinen, kerkeäkielinen, ristiriitainen, tyly ja kuitenkin välittävä henkilöhahmo.

Hän nipisti silmänsä kiinni. Voi jospa, hän ajatteli, vaikkei tiennyt mitä tarkoitti. Jospa, hän ajatteli uudestaan. Jospa.

Olive on päähenkilö, mutta Strout kirjoittaa hänen ympärilleen koko Crosbyn ja vähän enemmänkin. Jokainen henkilö on huolella luotu, kiinnostava, tavallisen erityinen tai erityisen tavallinen, kuinka vain.

Ajattele pariskuntaa, joka on jakanut kotinsa huoneet kahtia teippimerkinnöin, ja katselee vieretysten kumpikin omaa televisiotaan, kommunikoiden koiran kautta; tai teinityttöä, joka siivoaa muutaman naapurin luona, tienaa ylimääräistä antamalla vanhan miehen katsella rintojaan, ja palattuaan kotiin soittaa vimmaisesti pianoa; tai vanhaa miestä, joka vuosittain osallistuu sisällissotapäiville, mutta saa erään kerran juuri samana päivänä tietää tyttärensä olevan domina; tai samassa talossa vuorottelevia lähihoitajia, joista toisella on Trump-puskuritarra ja toinen on somalipakolaisten tytär.

”Minä olen hirveän iloinen että sinä tulit käymään”, Cindy sanoi. ”Et usko kuinka moni jättää tulematta.”
”Uskon minä. Uskon kyllä.”
”Mutta miksi he eivät tule? Vanhat ystävätkään eivät tule käymään.”
”Heitä pelottaa.”
”Minkäs teet!”
”Niinpä. Olen samaa mieltä.”
”Mutta sinä et pelkää.”
”En.”
”Vaikka pelkäätkin kuolemaa.”
”Juuri niin”, Olive sanoi.

Pitkämielinen aviomies Henry on kuollut ja yllättäen Olive päättyy uuteen avioliittoon. Ainoa lapsi Christopher elää omaa elämäänsä New Yorkissa, eikä pojan perheen vierailu Oliven luona ole yhtään sen onnistuneempi kuin aiemmin koettu Oliven vierailu pojan luona. Mutta Olive sairastuu, paljastuu pojasta jotakin uutta.

Uutta löytyy myös kulmikkaasta Olivesta, jopa hänelle itselleen, kun hän kohtaa entisen oppilaansa, nykyisen tunnetun runoilijan rantakahvilassa aamiaisella. Muutkin kohtaamiset saavat Oliven – kerrankin, lopultakin – miettimään suhtautumistaan paitsi toisiin ihmisiin myös itseensä; kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kirjoittamaan muistelmia.

Mutta hänen elämänsä oli joka tapauksessa melkein ohi. Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Stroutin kirjoitustyyli lumoaa tarkkanäköisyydellään, yksityiskohdillaan, omalaatuisella lämpimän ironisella otteellaan. Pieneltä, mutta jotenkin mukavalta yksityiskohdalta tuntuu, että Olivella on ollut suomalainen lapsenlikka. Rikmanin suomennosta on aina ilo lukea.

He ajoivat ajamistaan ja Olive kertoi Jackille yhden luokkasalin koulusta jossa hänen äitinsä oli opettanut, miten äiti oli mennyt töihin varhain tehdäkseen talvisin uuniin tulet, kertoi suomalaisesta naisesta joka vahti häntä – siis Olivea – kun tämä oli liian pieni käydäkseen koulua ja George-sedästä, joka oli juoppo ja jonka nuori vaimo oli rakastunut naapuriin…

Tuijata

Koulunpihan Othello

Tracy Chevalier on mielestäni tehnyt mainion ratkaisun sijoittaessaan Shakespearen petos- ja mustasukkaisuustragedia Othellon koulumaailmaan. Yksitoistavuotiaiden toimintana teoksen henkilöiden suoraviivaiset oletukset ja heidän ”suhteidensa” äkkikäänteet vaikuttavat uskottavammilta kuin, jos henkilöt olisivat aikuisia.

Ajallinen sijoittaminen 1970-luvulle selittää tietenkin sen, ettei nykyteknologiaa käytetä, vaan ”nenäliinajuonen” korvaa ”penaalijuoni” ja myös sen, että ghanalaisen diplomaatin poika Osei Kokote on washingtonilaisen esikaupunkikoulun ensimmäinen musta oppilas. Hän tietää tarvitsevansa välittömästi liittolaisen, sillä koulua on vaihdettu usein ja monessa maassa.

Onneksi ja epäonneksi suosittu Dee ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Valitettavasti koulun kiusaaja ja kiristäjä Ian ei kestä orastavaa ystävyyttä, vaan päättää tuhota sen. Hyvätapainen Osei pitäisi mielellään matalaa profiilia, mutta se on vaikeaa, kun Ian lietsoo juonillaan paitsi nuorten tunteita myös opettajien ei-niin-piilevää rasismia.

Uusi poika (Johnny Kniga, 2021; New Boy, 2017; suomentanut Natasha Vilokkinen; 214 sivua) on uusin suomennos Johnny Kniga Shakespeare -sarjassa (Hogarth Shakespeare). Jago muuntuu ilkeäksi Ianiksi, Desdemona on kiltti Dee, palvelusneito Emilia kääntyy ystävä Mimiksi ja kurtisaani Bianca levottomaksi Blancaksi. Eivät shakespeareläisiin rooleihin istutetut lapset kenties täysin vakuuttavia ole, mutta mielestäni tarina toimii. Tämän voi antaa nuorenkin luettavaksi. Uponnee paremmin kuin alkuperäinen Othello, Venetsian mauri, jonka voi lukea Cajandernin suomennoksena vaikka tästä ja jonka ovat suomentaneet myös Yrjö Jylhä ja Matti Rossi.

Kaikki viisi näytöstä tapahtuvat Osein ensimmäisenä koulupäivänä: ennen koulun alkua, aamupäivän välitunnilla, lounastunnilla ja iltapäivän välitunnilla sekä koulun jälkeen. Juoni etenee pelottavan tehokkaasti koulunpihan naruhyppelyn ja pallopelien keskellä. Näytelmän lopun tuntien mietin silti koko ajan, onko kirjailija mahdollisesti päättänyt jättää lopun avoimeksi.

Shakespearea sanotaan ajattomaksi, mutta tarkoittaako se, että hänen näytelmiään (ja niihin perustuvia oopperoita) voi esittää vuosisadasta toiseen, vai että hänen tuotantonsa voi sijoittaa mihin aikaan tahansa? Ehkä molempia.

Chevalierin Uusi poika on lukemistani sarjan romaaneista suorin toisinto. Lue myös mitä kirjoitin Margaret Atwoodin Myrsky-tulkinnasta, Howard Jacobsonin Venetsian kauppias -versiosta, Anne Tylerin Äkäpussi-mukaelmasta ja Jeanette Wintersonin Talvinen tarina -sovituksesta. Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) ja Jo Nesbøn Macbeth odottavat lukupinossa. (Gillian Flynnin Hamlet ei ilmeisesti ilmesty ollenkaan ja sarjan nettiosoitekin on kaapattu animekäyttöön!)

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”


Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.