Keinoystävä

Nobelisti Kazuo Ishiguron uusin teos Klara ja aurinko (Tammi, 2021; Klara and the sun, 2021; suomentanut Helene Bützow; 371 sivua) sijoittuu maailmaan, jossa lähes kaikki lapset ja nuoret ovat geenimuuntelulla älyllisesti paranneltuja, mutta fyysisesti heikennettyjä, ja jossa heidän yksinäisyyttään lievitetään ihmisen kaltaisten keinoystävien (KY) avulla.

Romaanin minäkertoja on aurinkoenergialla toimiva KY Klara, joka näkee maailman ja sen asukkaat androidin silmin. Aurinko on Klaralle paitsi energiaa myös kaikinpuolinen elämänehto. Jos Klara olisi ihminen, voisi sanoa, että hän uskoo Aurinkoon.

Tarina alkaa kaupasta, jossa Klara on myytävänä. Hänen paikkansa liikkeen tiloissa vaihtelee, mutta hän pääsee kahdesti näyteikkunaan, josta hänet huomaa tyttö nimeltä Josie, joka haluaa hänet omakseen. Kestää aikansa ennen kuin Klara on Josien kotona tytön, tämän äidin ja taloudenhoitajan kanssa. Koti on maaseudulla ja naapuritaloja on vain yksi. Siellä asuvat Josien lapsuudenystävä Rick ja hänen äitinsä.

En voinut olla kuulematta, mitä takanani puhuttiin, ja vaikka ajattelin välillä, että minun ei pitäisi kuunnella, muistin aina, että velvollisuuteni oli oppia Josiesta niin paljon kuin mahdollista ja että kuuntelemalla häntä tällä tavalla sain tuoreita havaintoja, joita en olisi muuten voinut tehdä.

Klaralle selviää, että Josien sisko Sal on kuollut, ja ettei Josiekaan ole terve. Jaksaessaan hän opiskelee ”pitkulaisellaan” etänä, kuten kaikki muutkin, mutta usein hän joutuu jäämään päiväkausiksi vuoteeseen.

Keinoystäviä sanotaan älykkäiksi, mutta kyse on tietenkin niin sanotusta oppivasta tekoälystä. Klaraa pidetään erityisen kyvykkäänä oppimaan ikään kuin tuntemaan ihmisensä. Klaran kyvyt vaikuttavat rajoittuvan tarkkaan havainnointiin ja hänen tulkinnoistaan näyttää pitkään puuttuvan kyky kokonaisuuksien hahmottamiseen. Klara myös uskoo kaiken, mitä hänelle kerrotaan, eikä hänessä ole lainkaan vilpillisyyttä, vaikkakin hän osaa salata asioita.

Alun Klaran ymmärrys maailmasta on kuitenkin todella suppea verrattuna siihen, mitä hän tarinan lopussa tietää – vaiko ymmärtää? Tunteita Klaralla ei kuitenkaan ole, vaikka hän osaa heijastaa ihmisten emootioita.

Kuvioihin kuuluu myös Josien etäinen isä, joka asuu yhteiskunnan laitamilla toisin kuin uraäiti, sekä herra Capaldi, jonka luona Josie käy kuvattavana muotokuvaa varten. Hänen toimissaan on kuitenkin jotakin epäilyttävää. Mitä Äiti oikein suunnittelee?

Jokin meissä ei suostu hellittämään. Ja se jokin meissä haluaa uskoa, että jokaisen ihmisen sisimmässä on jotakin tavoittamatonta. Jotakin ainutkertaista jota ei voi siirtää. Mutta sellaista ei ole, tiedämme sen nyt. … Josien sisimmässä ei ole mitään, mitä tämän maailman klarat eivät pystyisi jatkamaan.

[herra Capaldi]

Romaanin teemoja ovat rakkaus ja ystävyys, vanhempien kunnianhimo ja lasten oikeus olla lapsia sekä ihmisyys eli mitä on olla ihminen. Klaran valitseminen kertojaksi tarkoittaa, ettei maailmaa ja sen mahdollisia omituisuuksia ole tarpeen selittää, koska asiat vain käyvät ilmi sitä mukaa, kun Klara oppii. Androidi ei tiedä ihmisten ajatuksista ja tunteista sen enempää kuin hänelle/sille kerrotaan, vaikka Klara tekeekin parhaansa esimerkiksi yrittäessään tulkita Josien ja Rickin leikkiä, jossa poika kirjoittaa kuvatekstit tytön piirtämien kuvien hahmoille.

Klara ja aurinko on surumielinen, varovaisen toiveikas romaani pelottavasta tulevaisuudesta, jonka tapainen on kenties lähempänä kuin useimmat meistä haluavat uskoa.

Älä hanki androidia

Ian McEwanin Kaltaiseni koneet (Otava, 2019; Machines like me, 2019; suomentanut Juhani Lindholm; 365 sivua) on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1980-luvun alun Lontooseen. Monista syistä, jotka käyvät ilmi tarinan mittaan, tuo 1980-luku on erilainen kuin se, jonka oikeasti elimme.

Elettiinhän biotieteiden ja robotiikan kulta-aikaa – samoin kuin kosmologian, klimatologian, matematiikan ja avaruustutkimuksen. Uutta renessanssia elivät niin ikään brittiläinen televisio- ja elokuvateollisuus, runous, urheilu, gastronomia, numismatiikka, stand up -komedia, seuratanssiharrastus ja viininvalmistus. Kulta-aikaan osallistuivat myös järjestäytynyt rikollisuus, kotiorjuus, väärentäminen ja prostituutio.

Eikä vähiten siksi, että Alan Turing (k. 1954) on romaanin maailmassa yhä elossa ja johtaa teknologista kehitystä johtoajatuksenaan avoin lähdekoodi. Digitaalinen kehitys onkin todella huimaa. Yhteiskunta on kuitenkin polarisoitunut koneiden viedessä työpaikkoja. Britannia häviää Falklandin sodan ja Margaret Thatcher menettää pääministerin viran. Erilaisia historiallisia koukkuja bongaillessani huomaan ilokseni, että tiede on avoimempaa kuin nyt avoimen tieteen aikakaudella, ja että The Beatles on tehnyt uuden levyn.

Nykyhetki on äärimmäisen hauras ja epätodennäköinen rakennelma. Se olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi.

Kirjan päähenkilö Charlie Friend hankkii perintörahoillaan Aatamin, yhden kalliin juuri markkinoille tulleen androidin. Naispuolisen näköiset ovat Eevoja ja androideja on kaikkiaan vain 25. Yhdessä naapurinsa ja rakastettunsa Mirandan kanssa hän määrittää komean ja älykkään androidinsa persoonallisuuden.

Manuaalissa sanottiin, että Aatamilla oli sekä käyttöjärjestelmä että luonne – ihmisluonne siis – ja lisäksi vielä persoonallisuus, se jonka luomiseen toivoin Mirandan osallistuvan.

Vaikkei voikaan syödä tai juoda, vaan lataa itsensä öisin pistorasiasta, on Aatami niin lähellä ihmistä, että rakastuu Mirandaan. Samalla se kuitenkin tietää myös naisen synkän salaisuuden. Kun androidi tuntee ja ajattelee kuin ihminen, mikä sen erottaa ihmisestä? Kun ylivertaiseen tekoälyyn yhdistetään tunteet, kuinka se kestää ihmiskunnan itsetuhoisuuden ja järjettömyyden? Kun kone tietää eron oikean ja väärän välillä, onko kaikki mustaa tai valkoista vai jääkö harmaalle vielä tilaa?

Kun keinotekoiset ihmiset muuttuisivat enemmän meidän kaltaisiksemme, sitten meiksi itseksemme, sitten joksikin vielä enemmäksi, niin tuskinpa niihin kyllästyä voisi. Ne vääjäämättä yllättäisivät meidät.

Vaihtoehtohistoriallisen ja jopa viihteellisen asetelmansa avulla kirjailija käsittelee suuria moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. McEwan on taitava ja viisas kirjailija, jonka tuotannosta kannattaa lukea aivan kaikki.

 

 

 

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.