Avainsana-arkisto: ilmaston lämpeneminen

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Ja maailma pelastuu?

Risto Isomäki esittää kirjassaan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen (Tammi, 2008) sekä järkeviä että hulluja vaihtoehtoja Maan heijastavuuden parantamiseksi ja hiilen poistamiseksi ilmakehästä. Kumpaankin tarjotaan 17 keinoa, joista osa lienee täysin toteuttamiskelpoisia – ja jopa jokanaisen kykyjen rajoissa! (Et kai väitä ettet osaisi kerätä risukasaa muurahaispesän päälle?) – osa taas varsin mielikuvituksellisia, jopa vaarallisia.

Vaikka kirjan aihe on vakava, ei sitä ole kirjoitettu otsa rypyssä. Isomäki tuppaa olemaan jopa hulvaton, erityisesti innostuessaan apinanleipäpuiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista (luku 5), mutta osaa kyllä välillä olla myös vähän tylsä, hieman jankkaava. Olisiko vaikkapa 24 tapaa riittänyt tähän kirjaan? Jos ne kaikkein älyttömimmät olisi jättänyt pois?

Joka tapauksessa Isomäki osaa kirjoittaa tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla ilmastonmuutoksen merkityksestä koko maapallolle, meille kaikille (me=maapallon asukkaat, kaikki lajit). Isomäki ei saarnaa linkolalaisella ”maailmanloppu tulee, et voi tehdä enää mitään” -tyylillä, vaan uskoo, ettei peliä ole vielä kokonaan menetetty. Vielä on mahdollista tehdä jotakin, paljonkin. Mutta kiire on jo!

Jos et jaksa lukea koko kirjaa, tässä tärpit:

Luku 5. Hiilen varastominen eläviin puihin. Apinanleipäpuu eli afrikkalainen baobab (Adansonia digitata) vaikuttaa todella olevan ”hiilivarastopuiden kuningatar”. Ja mitä kaikkia muita upeita ominaisuuksia sillä onkaan!

Luku 7. Pelastaako ihmisten ja muurahaisten yhteistyö maailman?  Voi pelastaakin, jos vain ihmiset sen (pian!) ymmärtäisivät, uskon Isomäen selostuksen perusteella. Eikä maksa paljon.

Luku 12. Lisää mangrovemetsiä!  Mangrovet ovat kaikin puolin loistojuttu: kalojen turvapaikkoina, suojana eroosiolta ja tsunameilta, tehokkaina hiilinieluina, biopolttoaineen tuottajina.