En ollenkaan ihmettele, että Antti Heikkisen esikoisromaani Pihkatappi (Siltala, 2013) on kerännyt niin palkintoehdokkuuksia (Savonia-kirjallisuuspalkinto, Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaasta esikoiskirjasta) kuin jo palkinnonkin (Kalevi Jäntti -palkinto). Se on mainio teos.
Kehitysromaanin minäkertoja Jussi on pienen umpikepulaisen savolaiskylän kasvatti, joka kolmikymppisenä alkaa toimittajan työnsä ohessa kirjoittaa romaania itsestään ja suvustaan. Näin tarina saadaan etenemään pääosin kahdella aikatasolla eli nykyisyydessä, jossa Jussi kirjoittaa, ja Jussin elinkaaressa syntymästä tähän päivään. Lisäksi välillä käydään myös sisällissodan ja jatkosodan vuosissa kertaamassa isoisoisän ja isoisän synnit.
Pihkatappi on paitsi rehellinen kasvukertomus ja omintakeinen sukutarina, myös nostalginen ajankuva ja aito kotiseutukertomus. Se on myös tilitystä ja jupinaa. Tarina on syvästi koskettava ja samalla humoristinen. Siinä on herkkyyttä ja roisiutta, ironiaa ja lämpöä.
Henkilöjoukko on riemastuttavan monipuolinen ja kaikessa kummallisuudessaan jotenkin tuttu. Heikkisen tyyli on persoonallinen ja aito. Hän kieli-iloittelee ja käyttää murteita luontevasti. Itämurteinen pysyy mukana, läntisempiin tottuneilla voi olla välillä vaikeaa. Kannattaa silti lukea.
Lue myös Amman lukuhetken savonkielinen arvio.
Tuulevin lukublogi 