Peten tarina jatkuu

Peter Franzén jatkaa teoksella Samoilla silmillä (Tammi, 2013) omaelämäkerrallista fiktiotaan, joka alkoi lapsuuskuvauksella Tumman veden päällä.

Pikkupojasta on kasvanut 14-vuotias nuorukainen, joka nyrkkeilee, pussailee ja juopotteleekin. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, väkivaltainen alkoholisti-isäpuoli ei enää ole samaa perhettä; isovanhemmat ovat lasten arjen tuki ja turva.

Esikoisessa näkökulma oli koko ajan Peten. Nyt pojan näkökulma vuorottelee äidin ja Pertin, isäpuolen, tarinoiden kanssa. Myös äidin osuudet kerrotaan minä-muodossa, mutta Pertti on kirjoitettu hän-muotoon.

Peten kohdalla minä-kerronta toimii yhtä hyvin kuin aiemminkin, hieman nuortenkirjatyylisesti. Äidin osuuksissa kertoja ei oikein osaa mennä naisen nahkoihin; äidin ajatukset ja toilailut vaikuttavat teinityttömäisiltä. Sen sijaan epätoivoisen Pertin pyristely kohti parempaa elämää on uskottavasti kuvattu; hänen osuutensa ovat kirjan parasta tekstiä.

Tapahtumat on sijoitettu yhteen viikkoon, jossa kaikki ehtivät kokea paljon ja suurta, mutta lopulta arki jatkuu. Eikä tämä tarina pääty tähän. Ja vaikka kaikki nyyhkykertomuksen ainekset ovat kasassa, ei Franzén sorru sellaiseen. Tämä on selviytymistarina, jonka teemoja ovat anteeksianto ja sovitus.

Dialogissa käytetty pohjoisen murre vaikuttaa minusta luontevalta ja sopii tyyliin.

Mainokset

Lapsen silmin

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010) on parhaita lukemiani lapsuuskuvauksia. Kirjailija asettuu lapsen näkökulmaan luontevasti ja uskottavasti. Hänellä on kyky kertoa hienosti sekä se, mitä lapsi näkee ja kokee – niin onnen hetket kuin pelot ja järkytyksetkin – että se, miten lapsi maailman kokee – milloin tulvillaan iloa ja valoa, milloin käsittämättömänä ja vieraana.

Teoksen – joka omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta on tyylilajiltaan selkeästi romaani eikä muistelma – päähenkilö on 5-7-vuotias Pete, joka asuu pohjoisessa pikkukaupungissa herttaisen pikkusiskon, rakastavan äidin ja ailahtelevaisen isäpuolen (jota toki isäksi kutsutaan) kanssa. Tärkeitä ihmisiä ovat myös isovanhemmat, jotka liian monena yönä joutuvat vastaanottamaan humalassa riehuvaa perheenpäätä paenneen tyttärensä lapsineen. Vieraammaksi jää pääkaupunkilainen Kake, oikea isä, jonka puhumaa slangia pikku-Peten on vaikea ymmärtää. Tärkeitä ovat myös samanikäiset ystävät naapurista, hoitopaikasta ja koulusta. Eikä kaikkien muidenkaan elämä väkivallatonta ole. Siitä ei vain puhuta. Ainakaan lasten kuullen.

Näkökulma on koko ajan lapsen. Vain lyhyiden lukujen nimissä voi havaita aikuisen kommentteja tapahtumiin. Peten kokemuksia ei selitetä eikä suhteuteta, saati psykologisoida niiden seurauksia. Vaikka katkelmallinen tyyli voi aluksi vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, on se harkittua: lapsella on hetkessä elämisen kyky: äsken nähty väkivaltainen tilanne oman kodin keittiössä unohtuu hetken päästä mummolan turvassa. Katkelmista muodostuu kokonaisuus, jonka näyttämä kuva on enemmän kuin sarja kohtauksia pikkupojan elämästä.

Tumman veden päällä on herkkä ja rankka, mutta välillä myös riemastuttavan hauska.

Ongelmainen perhe

Marianne Peltomaan rikosromaaneista tuorein on edellisiä parempi ja nekin ovat erittäin hyviä. Pimeä portaikko (Schildts, 2009. Flickan i trappan, suom. Salla Simukka) on erittäin sujuva ja vakuuttava romaani, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kirja tempaisee maailmaansa heti alkusivuillaan, kun rikoskonstaapeli Vera Gröhn löytää yöllä talonsa porraskäytävästä naapurissa asuvan kaksivuotiaan Rosan. Käy ilmi, ettei tytön äidillä Tanjalla ole elämä ollenkaan hallussa. Sosiaaliviranomaisille perhe neljine lapsineen ja moninaisine isäkandidaatteineen on tuttu, mutta vielä tässä vaiheessa ei mikään edellytä poliisin puuttumista asioihin.

Kun Vera sitten seuraavan kerran löytää Rosan portaikosta, on kaikki toisin. Tyttö kertoo äidin nukkuvan; asunnosta löytyy Tanjan ruumis ja verinen sekamelska.

Tanjan lähipiiriin kuuluu lähinnä sukulaisia eikä se suku ole järin sopuisa. Kukaan ei erityisemmin tunnu surevan Tanjan kohtaloa, vaan katsoo hänen oikeastaan saaneen sitä, mitä on tilannutkin.

Pääepäiltyä on hankala löytää, sillä lähes jokainen – Rosan huostaanotettuja vanhempia sisaruspuolia lukuunottamatta – on voinut olla osallisena. Onko mahdollista, että usempi kuin yksi heistä on syyllinen? 

Peltomaan tyyli on realistista ja toteavaa. Hän sijoittaa tarinansa nyky-yhteiskuntaan ja tämän hetken todellisuuteen – kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta – antaen tilaa niille tunteille ja ajatuksille, joita karmaiseva, mutta samalla kumman arkinen – kyllä tällaista tapahtuu – tarina synnyttää.