Avainsana-arkisto: isät

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.

 

Klassikkotuunaus ja Naistenviikko 2018 — Kate

William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, noin 1594) on mestarin alkutuotaantoon kuuluva farssi, jonka suosiota näyttämöillä on vaikea ymmärtää. Muistan järkyttyneeni jo lapsena näytelmän kuuluisasta elokuvasovituksesta. Ajatus naisen alistamisesta miehensä alamaiseksi nälän ja väkivallan avulla on kaikkea muuta kuin hauskaa.

Anne Tyler vihaa Shakespearen teoksia, erityisesti näytelmää Kuinka äkäpussi kesytetään. Silti ja siksi hän on romaanillaan Äkäpussi (Johnny Kniga, 2018. Vinegar Girl, 2016; suomentanut Tarja Lipponen; 229 sivua) mukana Hogarth Pressin hankkeessä, jossa joukko nykykirjailijoita on päivittänyt Shakespearen tekstejä nykyaikaan eli kirjoittanut niihin perustuvia moderneja teoksia.

Tylerin Äkäpussi on sarjan ensimmäinen suomennos ja onnistuu minusta mainiosti. Väkivalta on karsittu pois, myötäjäiset vaihtuneet työviisumiin ja renessanssiajan Italia nykypäivän Baltimoreen. Fiksu ja suorapuheinen Kate on 29-vuotias nainen, joka lastentarhatyönsä ohella huolehtii omalaatuisen tutkijaisänsä taloudesta. Suloisesta pikkusisko Biancasta on tehty 15-vuotias Pupu-niminen pissis. Kosija on itäeurooppalainen tutkija Pjotr, jonka pestille isän tutkimusassistenttina olisi järjestettävä jatkoa.

Tämä äkäpussi on viihdyttävä lukukokemus, jonka kernaasti näkisin näyttämölläkin alkuperäiskamaluuden sijaan. Muiden sarjan teosten on määrä ilmestyä suomeksi vuosina 2018-2021. Toivottavasti niissäkin tuuletetaan ja tuunataan klassikoita yhtä reippaasti kuin tässä. Eniten odotan Margaret Atwoodin versiota Myrskystä.

Naistenviikon nimet:

  • 18.7. Riikka
  • 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
  • 20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
  • 21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  • 22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
  • 23.7. Olga, Oili
  • 24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Tuijatan Naistenviikkohaaste

naistenviikko-2018

Tuijatan klassikkotuunaushaaste

klassikkotuunaus_banneri

Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Putoamiset, sattumat ja iskut

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015; 222 sivua) on joko romaani tai neljän novellin sarja.

Luvut (tai novellit) ”Seinään haudattu tyttö”, ”Hamish MacKayn viisi salamaa”, ”Merenneito loiskii” ja ”Sen pituinen se” kertovat perheestä, jonka äiti kuolee, kun hänen päälleen putoaa taivaalla lentävästä lentokoneesta jäälohkare.

Jäljelle jäävät Saara-tyttö ja hänen isänsä, jotka asuvat tytön sahanpurutaloksi nimittämässä ikuisessa remonttikohteessa, ja tytön täti, kartanossa asuva kaksinkertainen lottovoittaja, joka käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamishin kanssa. Hamishiin on iskenyt salama viisi kertaa. Myöhemmin kuvaan tulee mukaan isän uusi nainen.

Näkökulma on pääosin Saaran ja jotekin sadunomainen. Isä ei surultaan pysty toimimaan, joten äiditön perhe muuttaa tädin luo kartanoon. Täti auttaa ensin, mutta nukkuu sittemmin kolme viikkoa voitettuaan toisen kerran loton jättipotin.

Teos on hienosti kirjoitettu, mutta jättää silti viileän olon. Tapahtuu surullisia, kauheita asioita, mutta ne eivät kosketa. Satumaisuus etäännyttää.

(Kielipoliisi minussa vastustaa kirjan nimeä. Opin jo koulussa, että vain nesteet tippuvat, eikä asia ole mitään konkreettista, joka voisi tippua, tai edes pudota.)