Putoamiset, sattumat ja iskut

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015; 222 sivua) on joko romaani tai neljän novellin sarja.

Luvut (tai novellit) ”Seinään haudattu tyttö”, ”Hamish MacKayn viisi salamaa”, ”Merenneito loiskii” ja ”Sen pituinen se” kertovat perheestä, jonka äiti kuolee, kun hänen päälleen putoaa taivaalla lentävästä lentokoneesta jäälohkare.

Jäljelle jäävät Saara-tyttö ja hänen isänsä, jotka asuvat tytön sahanpurutaloksi nimittämässä ikuisessa remonttikohteessa, ja tytön täti, kartanossa asuva kaksinkertainen lottovoittaja, joka käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamishin kanssa. Hamishiin on iskenyt salama viisi kertaa. Myöhemmin kuvaan tulee mukaan isän uusi nainen.

Näkökulma on pääosin Saaran ja jotekin sadunomainen. Isä ei surultaan pysty toimimaan, joten äiditön perhe muuttaa tädin luo kartanoon. Täti auttaa ensin, mutta nukkuu sittemmin kolme viikkoa voitettuaan toisen kerran loton jättipotin.

Teos on hienosti kirjoitettu, mutta jättää silti viileän olon. Tapahtuu surullisia, kauheita asioita, mutta ne eivät kosketa. Satumaisuus etäännyttää.

(Kielipoliisi minussa vastustaa kirjan nimeä. Opin jo koulussa, että vain nesteet tippuvat, eikä asia ole mitään konkreettista, joka voisi tippua, tai edes pudota.)

Mainokset

Häpeäväkivallan varjossa

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Kahden maailman tyttö (Tammi, 2011; 261 sivua) nimi- ja päähenkilö on 17-vuotias Tara. Hän on paennut kurdiperheensä miesten väkivaltaa turvakotiin. Taran nuoruutta valotetaan hänen muistojensa ja turvakodissa töissä olevalle Lindalle kertomansa perusteella.

Perhe on asunut Suomessa Taran lapsuudesta saakka, mutta erityisesti isä vaatii perhettä noudattamaan perinteisiä arvoja ja tapoja. Hän ei halua tytärtensä käyvän kodin ulkopuolella juuri muualla kuin koulussa ja vahtii vanhimman poikansa avulla Taran jokaista liikettä sen jälkeen, kun tämä alkaa hyvin maltillisesti kapinoida tiukkoja sääntöjä vastaan haluten vain elää samaan tapaan kuin ikätoverit Suomessa elävät. Isot siskot on jo naitettu etukäteen sovituille miehille. Pikkuveli pitää Taran puolia ja äitikin haluaisi, muttei uskalla.

Kun kuvioihin ilmaantuu poikaystävän tapainen, alkaa vakava väkivalta. Koulussa ystävä saa lopulta Taran uskoutumaan terveydenhoitajalle, joka ei voi olla tekemättä lastensuojeluilmoitusta. Silti tyttö on vähällä menettää henkensä ennen kuin pääsee pakoon pakkoavioliiton uhkaa ja isää, joka palvoo perheen kunniaa yli kaiken.

Turvakodissa Taraa vaivaavat painajaiset ja ristiriidat. Hän pelkää suvun miesten verkoston lopulta löytävän hänet, mutta ikävöi pikkuveljeään, äitiään, sisariaan ja ystäviään. Hinta vapaudesta on kova.

Nuorille suunnattu romaani on kirjoitettu selkeällä ja helposti luettavalla kielellä. Asioista kerrotaan toteavaan sävyyn eikä Taran kohtaloa surkutella. Valitsemalla toisenlaisen tyylin voisi näillä aiheilla nostattaa suuria tunteita, itkettääkin, mutta nyt kertomus etenee tasaisen vauhdin menetelmällä hyvin realistisesti. Kahden aikatason tekniikka toimii selkeästi.

 

Sydämen asialla

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin hieno romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016; Réparer les vivants, 2016; suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen; 255 sivua) ei suotta ole saanut lukuisia palkintojaan. Teos on hengästyttävän upea taidonnäyte myös suomentajakaksikolta.

Romaani alkaa aamuvarhain, kun lukioikäinen surffari Simon Limbres lähtee kahden kaverinsa kanssa lautailemaan uhmaten talvisäätä ja kylmää merivettä Le Havressa. Se päättyy vuorokautta myöhemmin, kun paluumatkan auto-onnettomuuden seurauksena aivokuolleen Simonin sisäelimet irrotetaan elinluovutusta odottavien potilaiden hyväksi. Heistä vain sydäntä odottavan viisikymppisen Clairen Méjeanin tarina kerrotaan, mutta tiedetään myös, minne menevät keuhkot, minne maksa ja minne munuaiset.

Tekstin rytmi on kiihkeä kuin suorituskykynsä rajoilla sykkivän sydämen. Virkkeet ovat paikoin hengästyttävän pitkiä, mutta rytmi säilyy, ja jatkuva preesens pakottaa lukemaan lisää, lisää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on merkittävä, tärkeä romaani, jonka aihetta ei tule kammoksua. Simonin vanhempien tunteet ovat suuria ja vaikeita, lähes sietämättömiä, mutta vastapainona on sairaaloiden arki. Elinsiirtoja ei tehdä joka päivä, mutta niitä tekevien huippuammattilaisten työ on silti rutiininomaisen kellontarkkaa.

Näkökulmahenkilöt — Simon, hänen äitinsä, Simonin tyttöystävä, Claire, leikkaavat lääkärit, elinsiirtoprosessiin erikoistunut hoitaja ja muut — kuitenkin vaihtuvat eikä lukija pakahdu vaikka hengästyykin. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri tuo hoitaja Thomas Rémige, jonka ammattitaitoa kuvataan vakuuttavasti. Jos ei syystä tai toisesta pysty lukemaan yksityiskohtaisia kuvauksia kirurgisista toimenpiteistä, tähän ei ehkä kannata tarttua. Kaikille muille suosittelen.