Pudonnut vainaja lammessa, kadonnut tyttö… missä?

Erlendur Sveinsson on islantilaisdekkaristi Arnaldur Indriðasonin luoma poliisipäähenkilö, jonka aikaa nuorena poliisina 1970-luvun Reykjavikissa kirjailija on siirtynyt kuvamaan sen jälkeen, kun kirjoitti teokseen Menneet ja kadonneet (2012) sellaisen lopun kuin kirjoitti.

Vuoteen 1979 sijoittuvassa romaanissa Muistin piinaamat (Blue Moon, 2016; Kamp Knox, 2014; suomentanut Seija Holopainen; 295 sivua) Erlendur tutkii päällikkönsä Marion Briemin kanssa hankalaaksi osoittautuvaa tapausta. Lämpövesivoimalan lauhdelammesta — nyttemmin Sinisenä laguunina tunnettu ja suosittu kuuma lähde — löytyy miehen ruumis, joka näyttää pudonneen korkealta. Jutun jäljet johtavat Keflavikiin, Yhdysvaltojen sotilastukikohtaan, eli Islannin poliisin toimivallan ulkopuolelle siitä huolimatta, että uhri on islantilainen.

Samaan aikaan katoamisista perin kiinnostunut Erlendur tekee myös omia tutkimuksiaan vanhan katoamistapauksen parissa. Pian sodan jälkeen kadonneen Dagbjörtin kohtalo vaivaa häntä. Miten kiltti lukiolaistyttö voi tuona aikana hävitä jäljettömiin heti lähdettyään kotoa kouluun? Tämäkin tapaus sivuaa amerikkalaisten ristiriitaisia ajatuksia herättävää läsnäoloa maassa, jolla ei ole omaa armeijaa. Tytön reitti kulki ohi USA:n armeijan hylkäämän Kamp Knoxin, sodan jälkeisessä asuntopulassa köyhälistön asuinalueeksi muuttuneen parakkikylän, ja nuoriso sai kaipaamiaan äänilevyjä mustan pörssin kauppana sotilaiden kautta.

Tapauksilla on temaattinen yhteys, mutta muuten ne ovat erillisiä. Kumpikin etenee omaan tahtiinsa siten, että tuoreempi huipentuu Marion Briemin ja vanhempi Erlendurin voimin. Jännitys tiiviistyy alun verkkaisuudesta vähitellen kohti varsin tiheätunnelmaisia loppuratkaisuja. Arnaldurin dekkareissa ajankuva, arki ja miljööt eivät ole pelkkää taustaa, vaan tärkeä osa romaanien kiehtovuutta yhdessä tarkasti kuvattujen henkilöiden — sivuhenkilötkään eivät ole pelkkiä hahmotelmia — ja juonen kanssa. Tämä sarja on rikoskirjallisuuden parhaimmistoa.

 

 

Mainokset

Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.

Ennen Erlendurin aikaa

Mestaruusottelu (Blue Moon, 2013; Einvígiđ, 2011; suomentanut Seija Holopainen) on Islannin tunnetuimman dekkaristin Arnaldur Indriđasonin rikosromaani, joka sijoittuu vuoteen 1972, jolloin Reykjavikissa pelasivat shakin maailmanmestaruudesta neuvostoliittolainen Boris Spasski, tyyni hallitseva mestari, ja yhdysvaltalainen Bobby Fischer, diivaileva haastaja. Pieni maa on hetken kylmän sodan aikakauden maailmanpolitiikan keskipisteessä.

Pelaajien ja heidän joukkojensa suojeleminen työllistää pientä poliisikuntaa, mutta Marion Briem – tuo oma- ja salaperäinen hahmo kirjailijan meidän aikaamme sijoittuvista Erlendur-tarinoista – tutkii tappoa. Elokuvateatterin pimeydessä on kesken lännenfilmin puukotettu kuoliaaksi filmihullu teinipoika. Johtolankoja on vähän eikä motiivia ole helppo kuvitella, mutta Marion ei anna periksi.

Rikoskertomuksen kanssa vuorottelevat kohtaukset orvon Marionin lapsuudesta, jota varjosti keuhkotuberkuloosi. Mutkikkaan rikosjuonen kietoutuessa yhä enemmän poliittiseen juonitteluun ja muun muassa salakuunteluun, aloin lukiessani oikein odottaa noita takaumia, joissa tämä hieno kirja on parhaimmillaan.