Gunna ratkaisee

Blue Moon on tähän mennessä julkaissut Raimo Salokankaan suomennoksina  kolme Islantiin asettuneen britin Quentin Batesin toistaiseksi kuusiosaisesta Gunnhildur ”Gunna” Gísladóttir -sarjasta: Kylmät käänteet (2014; Frozen Out, 2011; julkaistu myös nimelllä Frosen Assets), Luihin ja ytimiin (2015; Cold Comfort, 2012) ja Jäätävää tietoa (2017; Chilled to the Bone, 2013).

Teosten tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilönä islantilainen poliisi, leskeksi jäänyt kahden lapsen äiti Gunna, joka on reipasotteinen jalat maassa -tyyppi. Sarjan ensimmäisessä osassa eletään Islannin talouskuplan viimeisiä hetkiä, toisessa kaikki on juuri romahtanut ja kolmannessa eletään kriisinjälkeistä talouskrapulaa, jossa toiset ovat menettäneet kaiken, mutta jotkut selvinneet lähes naarmuitta.

Juontenkäänteet ovat monisyisiä ja rikokset sekä pikku- ja taparikollisten välienselvittelyjä että isoja talousrikosvyyhtejä. Kylmät käänteet läksi mielestäni käyntiin niin hitaasti, että olin jo jättää sen kesken. Päähenkilö Gunna sai minut kuitenkin puolelleen ja jatkoin lukemista. Kunnon imua kirjassa alkoi olla vasta puolivälin jälkeen, mikä on dekkarille vähän heikosti.

Luihin ja ytimiin läksi reippaammin käyntiin ja oli muutenkin ensiosaa sujuvampi ja vetävämpi. Lukunautintoa hieman heikensivät suomennoksen muutamat pienet mutta häiritsevät kummallisuudet. Niistä mainittakoon poliisien (todennäköisesti käyttämien; käytössäni ei ole alkuteosta) radiopuhelimien nimittäminen kommunikaattoreiksi (joka on joko puhesyntetisaattori tai tietyn matkapuhelinmerkin yksi malli), avautumattomat käännökset kuten ”Enpä osaa sanoa, sitä on niin pitkä”, Bjössi sanoin nyrpeästi. ja muut huolimattomuudet sekä lainausmerkit hämäävästi kertovien virkkeiden ympärillä.

Jäätävää tietoa selviää kielen ja käännöksen osalta puhtain paperein ja on muutenkin sarjan tähänastisista osista sujuvin ja vetävin. Juonikuvioita on useita ja niihin liittyvät ihmiset asettuvat yhteiskunnan eri kerroksiin poliitikoista linnakundeihin, liikemiehistä maksullisiin seuralaisiin. Muuttuneessa taloustilanteessa tarvitaan kekseliäitä ansaintakeinoja, mutta niistä voi jäädä kiinni, jos uhri vahingossa kuolee, vaikka tältä piti vain viedä rahat. Latviassa pitkän vankilatuomion istuneen Baddón kautta on hyvä tuoda esille vajaassa vuosikymmenessä tapahtuneita yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutoksia.

Kyllä näitä voi dekkarinystäville hyvillä mielin suositella.

bates1bates2

Mainokset

Pudonnut vainaja lammessa, kadonnut tyttö… missä?

Erlendur Sveinsson on islantilaisdekkaristi Arnaldur Indriðasonin luoma poliisipäähenkilö, jonka aikaa nuorena poliisina 1970-luvun Reykjavikissa kirjailija on siirtynyt kuvamaan sen jälkeen, kun kirjoitti teokseen Menneet ja kadonneet (2012) sellaisen lopun kuin kirjoitti.

Vuoteen 1979 sijoittuvassa romaanissa Muistin piinaamat (Blue Moon, 2016; Kamp Knox, 2014; suomentanut Seija Holopainen; 295 sivua) Erlendur tutkii päällikkönsä Marion Briemin kanssa hankalaaksi osoittautuvaa tapausta. Lämpövesivoimalan lauhdelammesta — nyttemmin Sinisenä laguunina tunnettu ja suosittu kuuma lähde — löytyy miehen ruumis, joka näyttää pudonneen korkealta. Jutun jäljet johtavat Keflavikiin, Yhdysvaltojen sotilastukikohtaan, eli Islannin poliisin toimivallan ulkopuolelle siitä huolimatta, että uhri on islantilainen.

Samaan aikaan katoamisista perin kiinnostunut Erlendur tekee myös omia tutkimuksiaan vanhan katoamistapauksen parissa. Pian sodan jälkeen kadonneen Dagbjörtin kohtalo vaivaa häntä. Miten kiltti lukiolaistyttö voi tuona aikana hävitä jäljettömiin heti lähdettyään kotoa kouluun? Tämäkin tapaus sivuaa amerikkalaisten ristiriitaisia ajatuksia herättävää läsnäoloa maassa, jolla ei ole omaa armeijaa. Tytön reitti kulki ohi USA:n armeijan hylkäämän Kamp Knoxin, sodan jälkeisessä asuntopulassa köyhälistön asuinalueeksi muuttuneen parakkikylän, ja nuoriso sai kaipaamiaan äänilevyjä mustan pörssin kauppana sotilaiden kautta.

Tapauksilla on temaattinen yhteys, mutta muuten ne ovat erillisiä. Kumpikin etenee omaan tahtiinsa siten, että tuoreempi huipentuu Marion Briemin ja vanhempi Erlendurin voimin. Jännitys tiiviistyy alun verkkaisuudesta vähitellen kohti varsin tiheätunnelmaisia loppuratkaisuja. Arnaldurin dekkareissa ajankuva, arki ja miljööt eivät ole pelkkää taustaa, vaan tärkeä osa romaanien kiehtovuutta yhdessä tarkasti kuvattujen henkilöiden — sivuhenkilötkään eivät ole pelkkiä hahmotelmia — ja juonen kanssa. Tämä sarja on rikoskirjallisuuden parhaimmistoa.

 

 

Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.