Älä hanki androidia

Ian McEwanin Kaltaiseni koneet (Otava, 2019; Machines like me, 2019; suomentanut Juhani Lindholm; 365 sivua) on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1980-luvun alun Lontooseen. Monista syistä, jotka käyvät ilmi tarinan mittaan, tuo 1980-luku on erilainen kuin se, jonka oikeasti elimme.

Elettiinhän biotieteiden ja robotiikan kulta-aikaa – samoin kuin kosmologian, klimatologian, matematiikan ja avaruustutkimuksen. Uutta renessanssia elivät niin ikään brittiläinen televisio- ja elokuvateollisuus, runous, urheilu, gastronomia, numismatiikka, stand up -komedia, seuratanssiharrastus ja viininvalmistus. Kulta-aikaan osallistuivat myös järjestäytynyt rikollisuus, kotiorjuus, väärentäminen ja prostituutio.

Eikä vähiten siksi, että Alan Turing (k. 1954) on romaanin maailmassa yhä elossa ja johtaa teknologista kehitystä johtoajatuksenaan avoin lähdekoodi. Digitaalinen kehitys onkin todella huimaa. Yhteiskunta on kuitenkin polarisoitunut koneiden viedessä työpaikkoja. Britannia häviää Falklandin sodan ja Margaret Thatcher menettää pääministerin viran. Erilaisia historiallisia koukkuja bongaillessani huomaan ilokseni, että tiede on avoimempaa kuin nyt avoimen tieteen aikakaudella, ja että The Beatles on tehnyt uuden levyn.

Nykyhetki on äärimmäisen hauras ja epätodennäköinen rakennelma. Se olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi.

Kirjan päähenkilö Charlie Friend hankkii perintörahoillaan Aatamin, yhden kalliin juuri markkinoille tulleen androidin. Naispuolisen näköiset ovat Eevoja ja androideja on kaikkiaan vain 25. Yhdessä naapurinsa ja rakastettunsa Mirandan kanssa hän määrittää komean ja älykkään androidinsa persoonallisuuden.

Manuaalissa sanottiin, että Aatamilla oli sekä käyttöjärjestelmä että luonne – ihmisluonne siis – ja lisäksi vielä persoonallisuus, se jonka luomiseen toivoin Mirandan osallistuvan.

Vaikkei voikaan syödä tai juoda, vaan lataa itsensä öisin pistorasiasta, on Aatami niin lähellä ihmistä, että rakastuu Mirandaan. Samalla se kuitenkin tietää myös naisen synkän salaisuuden. Kun androidi tuntee ja ajattelee kuin ihminen, mikä sen erottaa ihmisestä? Kun ylivertaiseen tekoälyyn yhdistetään tunteet, kuinka se kestää ihmiskunnan itsetuhoisuuden ja järjettömyyden? Kun kone tietää eron oikean ja väärän välillä, onko kaikki mustaa tai valkoista vai jääkö harmaalle vielä tilaa?

Kun keinotekoiset ihmiset muuttuisivat enemmän meidän kaltaisiksemme, sitten meiksi itseksemme, sitten joksikin vielä enemmäksi, niin tuskinpa niihin kyllästyä voisi. Ne vääjäämättä yllättäisivät meidät.

Vaihtoehtohistoriallisen ja jopa viihteellisen asetelmansa avulla kirjailija käsittelee suuria moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. McEwan on taitava ja viisas kirjailija, jonka tuotannosta kannattaa lukea aivan kaikki.

 

 

 

Jackson Brodien paluu

Kate Atkinson ei aikonut kirjoittaa dekkarisarjaa, mutta onneksi kirjoitti. Liian kirkas taivas (S&S, 2019; Big Sky, 2019; suomentanut Kaisa Kattelus; 381 sivua) on viides rikosromaani, jonka pääosassa on erikoislaatuinen ja kiehtova yksityisetsivä (entinen poliisi, entinen sotilas) Jackson Brodie. Iloitsen siitä.

Olen pitänyt suuresti kaikesta brittinykykirjailijoista kiehtovimpiin kuuluvan Atkisonin kirjoittamasta, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Tämän romaanin aiheena on kansainvälinen ihmiskauppa, joten tarina on kaukana kevyestä. Silti sen lukee ilokseen kerronnallisen nerokkuuden ja tarkkavaistoisen ihmisluonteen kuvauksen vuoksi; loistavan suomentajan panosta unohtamatta.

Tapahtumapaikka on pieni merenrantakaupunki. Brodien elämä on sujunut viime aikoina rauhallisesti ja yksin, joskin seurana ovat toisinaan teini-ikäinen poika ja vanha koira. Sitten alkaa tapahtua.

Yhdellä lukuisista kävelyretkistään Brodie päätyy pelastamaan itsemurhakandidaatin merenrantajyrkänteeltä. Käy ilmi, että miestä epäillään vaimonsa murhasta. Kaupungissa asuu myös varakkaan miehen vaimo Crystal, joka epäilee, että häntä seurataan, ja palkkaa siksi Brodien. Crystalin samaan aikaan varhaiskypsä ja  ikäisekseen lapsekas poikapuoli Harry on yksi tarinan hienosti kuvatuista päähenkilöistä, mainio tapaus.

Toisessa kerrontalinjassa kuvataan nuorta poliisiparia, joka kiertää kyselemässä taustatietoja liittyen uudelleen avattuun tutkintaan, johon kytkeytyy paikkakunnan vaikutusvaltaisia miehiä — ja hyvin nuoria tyttöjä. Toinen poliiseista on sarjasta aiemmin tuttu Reggie Chase.

Kun nykyhetki ja menneisyys kohtaavat, on sattumilla osansa tapahtumien kulussa, mutta mainiosti Atkinson pyörittää sekalaista joukkoaan henkilöitä, joista jokainen taustoitetaan ja kuvataan yksilöllisesti, ei tyyppinä, sekä kuljettaa monimutkaisesti risteäviä juoniaan. Aina välillä tarina tuntuu hetkeksi lähes katoavan omille sivupoluilleen, mutta pian vyyhti on taas tiukasti kertojan käsissä.

Taitavaa, taitavaa.

Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018