Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

 

Mainokset

Arkeologi ratkaisee

Risteyskohdat (Tammi, 2017; The Crossing Places, 2009; suomentanut Anna Lönnroth; 305 sivua) aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjan. Ruth on nelikymppinen arkeologian tohtori ja yksineläjä. Hän on tervetulleen mielenkiintoinen ja kaavoista poikkeava hahmo dekkarikirjallisuudessa, sillä vanhanaikainen ja yksinkertainen alkukuva vanhastapiiasta kissoineen muuntuu nopeasti modernimmaksi ja monisyisemmäksi.

Vastapari, Ellyn asiantuntemusta tarvitseva paikallinen rikoskomisario Harry Nelson, sen sijaan on ainakin tämän teoksen perusteella hieman kliseinen poliisihahmo: ylipainoinen, ärtyisä ja hieman moukkamainen, muttei sentään alkoholisoitunut eikä eronnut.

Kirjan tapahtumapaikka Norfolk on Britannian sitä osaa, jossa vieraileminen ei ole edes käväissyt mielessä: sateista, tuulista, soista marskimaata Pohjanmeren rannalla. Arkeologille Norfolkin rannikko on ilmeisen innostava esihistoriallisine paalukehineen.

Teoksen tarina alkaa, kun tuollaisen paalukehän liepeiltä löytyy ihmisluita, ja poliisin on saatava pikaisesti selville, ovatko ne muinaisia vai kymmenen vuotta sitten viisivuotiaana kadonneen Lucy Downeyn. Tuon tapauksen suhteen Nelson ei ole koskaan luovuttanut, vaikka tytön elossaolo onkin epätodennäköistä; ainakin hän haluaisi päästää tytön vanhemmat epätietoisuudesta. Sitten katoaa toinen pikkutyttö. Ruthin osuus rikosten selvittämisessä ei jää asiantuntija-apuun luiden iän kartoittamisessa, vaan hän joutuu keskelle rikostutkintaa kollegoineen, naapureineen ja ystävineen.

Tyyliltään teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, mutta aihe on suorastaan järkyttävä. Väkivaltaa ei kuitenkaan kuvata suoraan, vaan paljon jää — onneksi — lukijan eläytymiskyvyn ja kuvittelutahdon varaan. Vaikka juonessa on omat epäuskottavuutensa, odotan jo pääseväni lukemaan sarjan syksyllä suomeksi ilmestyvää kakkososaa. Kaikkiaan sarjassa on alkukielellä ilmestynut jo yhdeksän osaa.

Ovelat koukut

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä (Gummerus, 2017; I Let You Go, 2014, suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 418 sivua) huijaa lukijaa tehokkaasti ja viihdyttää kelpo tavalla.

Tarina alkaa Bristolissa, kun äiti päästää hetkeksi irti pienen poikansa Jacobin kädestä ja auto ilmaantuu kuin tyhjästä — kadotakseen paikalta yliajon jälkeen. Miksi ja millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta törmättyään lapseen? Miksei autoa ja sen kuljettajaa pystytä millään jäljittämään?

Tapaus kalvaa rikoskomisario Ray Stevensiä ja hänen pariaan Katea eivätkä he suostu lopettamaan jutun tutkintaa, vaikka aika kuluu ja uusia tapauksia tulee. Tapaus sujautetaan poliisitutkintaan asiantuntevasti eikä poliisien yksityiselämääkään jätetä pelkkien mainintojen varaan.

Samaan aikaan Walesissa keraamikko Jenna Gray pakenee (kuin) henkensä edestä syrjäiseen, vaatimattomaan rannikkomökkiin pienen kylän leirintäalueen lähellä. Hän ei halua olla missään yhteydessä ulkomaailmaan, mutta tutustuu väistämättä pariin ihmiseen. Jenna ei pysty enää tekemään aiempaa työtään, mutta alkaa sen sijaan valokuvata. Kerronta uppoaa Jennan itsesyytöksiin ja järkkyneeseen mielenmaisemaan taidokkain keinoin.

Juonesta en uskalla kirjoittaa juuri mitään, etten pilaisi koukuttavaa tunnelmaa tai paljastaisi ensimmäistäkään koukkua. Tämä on niitä jännäreitä, jotka alkavat hieman verkkaisesti, mutta kiihdyttävät sitten vauhtia niin, että sivuja on käännettävä lähes hypnotisoituna. Vahva suositus.