Puhumaton perhe

Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys (WSOY, 2014; 334 sivua) ei ole ylistetty turhaan. Se on vaikuttavan valmis sukuromaani Koillismaan selkosilta.

Tarina on ehjä ja tiivis, vaikka tapahtuma-aika on lavea: vuodet 1895-1996. Keskeisiä henkilöitä on neljä.

Romaani alkaa pitäjänkätilö Mariasta, joka on itsellinen ja itsenäinen nainen. Työtäpelkäämätön ja omanarvontuntoinen Maria voittaa ennakkoluulot ja saa ansaitsemansa arvostuksen, muuta jääkö hän ammattinsa ja työnsä vangiksi?

Marian tytär Lahja haluaa omasta elämästään erilaisen kuin äidillään, mutta joutuu maksamaan siitä yllättävän kovan hinnan. Sitä maksavat myös hänen lapsensa, joista osa pyristelee irti äidin helmoista, mutta osa jää jumiin.

Onni, Lahjan aviomies on sotasankari, taitava kirvesmies ja hyvä perheenisä, mutta elää väärään aikaan väärässä paikassa, ja kärsii.

Lahjan ja Onnin miniä Kaarina haluaisi katkaista perheen puhumattomuuden kierteen, avata lukkoja mielten komeroissa, tuulettaa niin kellarit kuin vintitkin.

Kukaan ei puhu edes lähimmälleen sen enempää ruumiinsa kuin mielensäkään vaivoista, vaan puskee eteenpäin hampaat irvessä joko reuman tai syövän runtelemana, joko sielunsa hädässä tai mielenterveytensä uhalla.

Kaikki kerrotaan kohtauksina, joista kirjan loppuun mennessä muodostuu kokonaisuus. Yksityiskohdista koostuu suuri sukukertomus lähes vaivihkaa, sillä Kinnusen kieli soljuu helppolukuisena ja kauniina.

Sata vuotta vähäväkisten suomalaisten historiaa elää näiden yksilöiden taustalla ja taustana. Taustaa muodostavat myös syrjässä elävän ja uskonnollisuuden kyllästämän yhteisön ennakko- ja epäluulot, luutuneet asenteet ja suoranainen kauna.

Hieno romaani.

 

 

Mainokset

Painajaisyhteiskunta

Johanna Sinisalo on spekulatiivisen fiktion taitaja. Auringon ydin (Teos, 2013) kertoo painajaismaisesta vaihtoehto-Suomesta, jonka valtiomuoto on eusistokratia. Eletään vuotta 2016, mutta historia on kirjoitettu uusiksi jo 1800-luvulta alkaen.

Valtaa pitää mahtava Terveysvirasto. Demokratia on ajatuksenakin kauhistus. Televisiosta näkyy kaksi kansallista kanavaa, matkapuhelimia ei ole, maassa on yksi tietokone – Lotto-arvontaa varten! Pohjois-Korea tulee etsimättä mieleen, vaikkei nälkää nähdä eikä vankileirejä ole.

Kaikki nautintoaineet – alkoholi, tupakka, kahvi, tee – on kielletty. Niitä kukaan ei edes yritä salakuljettaa suljettuun Suomeen sitä ympäröivistä hedonistivaltioista, mutta uudeksi huumeeksi on muodostunut kapsaisiini, joten salaa maahantuotu tai itse kasvatettu chili tekee kauppansa.

Vertaaminen Margaret Atwoodin loistavaan dystopiaan Orjattaresi (1986) ei ole lainkaan kaukaa haettua. Molemmissa naisilta on viety ihmisoikeudet; Atwoodin teoksessa uskontoon ja Sinisalon romaanissa kansakunnan hyvinvointiin vedoten. Hyvinvointivaltiosta on tullut naisten pahoinvointivaltio, muttei – ainakaan fiksuilla – miehilläkään hurraamista ole. Vaimoksi on otettava totaalinen bimbo eli elois – vitsiblondin, pissiksen ja mallinuken yhdistelmä, jonka tehtävänä ovat kotityöt ja seksi. Eloiset koulutetaan koirakoulutuksen opeilla tottelevaisiksi ja palvelualtteiksi. Eloisen voi helposti vaihtaa toiseen eikä tappamisestakaan saa kuin parin vuoden vankilatuomion. Naiset on tyhmennetty sukupolvien ajan jatkuneella jalostuksella eloisiksi eli feminaisiksi, mutta yhä osa syntyy morlokkeina eli neutreina, joita käytetään työläisinä. Suurin osa miehistä on maskoja, mutta osa syntyy epäonnekseen miinusmiehinä, joilla ei ole oikein mitään virkaa.

Kirjan päähenkilö on eloista taitavasti esittävä morlokki Vanna eli Vera. Hänen sisarensa Manna/Mira on aito elois, joka ”pääsee” teini-ikäisenä naimisiin, mutta katoaa – ehkä siksi, ettei saa lapsia, tai siksi, että puoliso saa itselleen talon. Vanna yrittää selvittää sisarensa kohtaloa samalla, kun löytää masennukseen – taitavasti kuvattuun Kellariin – lääkkeen chilistä. Sen kautta hän sekaantuu aineen välittämiseen ja löytää joukon, jossa voi hetkeksi hellittää elois-roolistaan.

Auringon ydin on kielellisesti taidokas, rakenteeltaan moitteeton, juoneltaan fiksu ja tyyliltään samanaikaisesti sekä pureva että runollinen.

Suomikummassa ei Sinisalolle ole vertaista. Hän sen aloittikin vuonna 2000 Finlandia-palkitulla romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalo on kova nimi myös kansainvälisillä fantasiamarkkinoilla.

Taas yksi hieno ruotsalaisdekkari

Ihmetyttää, etten ole kirjoittanut Tove Alsterdalin esikoisdekkarista Kadonneet, joka oli hyvä lukukokemus. Kirjoitanpa siis hänen toisesta romaanistaan Haudattu hiljaisuudessa (Gummerus, 2013; I tystnaden begravd, 2012; suom. Katriina Huttunen), josta pidin esikoistakin enemmän. Kyseessä ei ole sarja, joten taitavan Alstedalin lukemisen voi aloittaa kummasta tahansa.

Ruotsalainen toimittaja Katrine on juuri menettänyt työpaikkansa Lontoossa, kun hänen on tultava hoitamaan sairastuneen äitinsä asioita Tukholmaan. Yllättäen käy ilmi, että äidillä on Tornionjokilaaksossa talo, jonka joku nimettömänä pysyttelevä haluaa ostaa. Katrine matkustaa pohjoiseen, löytää rapistuneen talopahasen eikä ymmärrä rahakasta tarjousta. Yllätys on myös se, että paikkakunnan väki tietää ja tuntee hänen sukunsa, josta äiti ei ole puhunut juuri mitään.

Naapuritalossa erakkona elänyt entinen huippuhiihtäjä on juuri löydetty kuolleena aitastaan ja samaan aikaan Pietarissa murhataan rikollispomo. Alsterdalin taito on siinä, miten luontevasti, kiehtovasti ja jännittävästi nämä juonet yhdistetään menneisyyden kautta. Länsinaapurimme lähihistoriassa on paljon samaa kuin Suomenkin. Myös Ruotsista läksi 1930-luvulla intomielisiä kommunisteja rakentamaan Neuvostoliitosta työläisten unelmamaata. Osa palasi, mutta moni jäi sille tielleen – joku ehkä henkiinkin. Seutu oli myös ankaran lahkouskovaisuuden ydinaluetta eikä menneisyyttä ole unohdettu yhdessäkään talossa.

Suvun ja kylän kauan vaietut salaisuudet paljastuvat kirjeiden, keskusteluiden ja Pietarin arkistojen avulla Katrinelle pala kerrallaan, mutta kannattaako niitä paljastaa kaikille?

Teoksessa on vaikuttava tunnelma. Välillä uhkan tunne kasvaa lähes liian voimakkaaksi. Paitsi kirjoitustyön Alstedal on tehnyt huolellisesti myös taustatyön – ainakin ei-tornionjokilaaksolaisen näkökulmasta. Suomentajalle erityispisteet siitä, että suomennoksestakin erottaa, milloin henkilöt puhuvat ruotsia ja milloin meänkieltä.