Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.

Peten tarina jatkuu

Peter Franzén jatkaa teoksella Samoilla silmillä (Tammi, 2013) omaelämäkerrallista fiktiotaan, joka alkoi lapsuuskuvauksella Tumman veden päällä.

Pikkupojasta on kasvanut 14-vuotias nuorukainen, joka nyrkkeilee, pussailee ja juopotteleekin. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla, väkivaltainen alkoholisti-isäpuoli ei enää ole samaa perhettä; isovanhemmat ovat lasten arjen tuki ja turva.

Esikoisessa näkökulma oli koko ajan Peten. Nyt pojan näkökulma vuorottelee äidin ja Pertin, isäpuolen, tarinoiden kanssa. Myös äidin osuudet kerrotaan minä-muodossa, mutta Pertti on kirjoitettu hän-muotoon.

Peten kohdalla minä-kerronta toimii yhtä hyvin kuin aiemminkin, hieman nuortenkirjatyylisesti. Äidin osuuksissa kertoja ei oikein osaa mennä naisen nahkoihin; äidin ajatukset ja toilailut vaikuttavat teinityttömäisiltä. Sen sijaan epätoivoisen Pertin pyristely kohti parempaa elämää on uskottavasti kuvattu; hänen osuutensa ovat kirjan parasta tekstiä.

Tapahtumat on sijoitettu yhteen viikkoon, jossa kaikki ehtivät kokea paljon ja suurta, mutta lopulta arki jatkuu. Eikä tämä tarina pääty tähän. Ja vaikka kaikki nyyhkykertomuksen ainekset ovat kasassa, ei Franzén sorru sellaiseen. Tämä on selviytymistarina, jonka teemoja ovat anteeksianto ja sovitus.

Dialogissa käytetty pohjoisen murre vaikuttaa minusta luontevalta ja sopii tyyliin.