Maaseuturomanttisen sarjan avaus

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017; 190 sivua) aloittaa maalaisromanttisen kirjasarjan. En ole tämäntyyppisen kirjallisuuden suurkuluttaja, mutta luin sujuvan ja leppoisan romaanin oikein mielelläni ja viihdyin sen parissa.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut opettaja, joka avopuolisostaan juuri eronneena ja työpaikkahakemuksiin vastauksia odotellessaan tulee kesätöihin itäsuomalaiselle pikkupaikkakunnalle lossirannan kahvilaan. Asumuksekseen hän saa läheisen pikkumökin, jota niin Lossari-kahvilan kuin pari mökkiäkin omistava Sirkka-täti ei nykyajan mukavuuksien puuttuessa enää vuokraa ulkopuolisille. Onneksi sää suosii koko kesän Riinan aamu- ja iltauintirituaaleja.

Lossari on suosittu kahvila vilkkaasti liikennöidyn reitin varrella, ja kun omistaja loukkaa polvensa leikkauskuntoon, saavat sen kolme työntekijää — Riinan lisäksi rempseä lukioikäinen kevarimotoristi Karoliina ja osa-aikainen pitopalveluyrittäjä Heli — huhkia pitkiä vuoroja leipomisen, myynnin ja siivouksen parissa. Töiden ohella ennättää silti jutella niin paikallisten kanta-asiakkaiden ja -asukkaiden, uuden nuoren lossikuskin, erimaalaisten turistien kuin veneilijöidenkin kanssa. Yhden kommellusten illan jälkeen alkaa yksi vihreäsilmäinen purjeveneilijä vierailla Lossarissa tuiki tiheään.

Ihmiset on kuvattu aidoiksi ja itäsuomalaiset kirjoitettu puhumaan murretta luontevasti. Miljöökuvaus luo täydellisen kesäisen idyllin. Juoni kulkee niin kuin tämäntyyppisessä tarinassa kuuluukin: pienten humorististen kommellusten, hullunkuristen väärinkäsitysten ja lievän jännityksenkin kautta kohti romanttista loppua. Ei suositella kyynikoille.

Sarjan seuraavan osan luvataan ilmestyvän keväällä 2018.

Mainokset

Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

  • Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
  • Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
  • Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
  • Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.