Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.

Naistenviikko 2021: Elin

Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (1861-1919) oli suomalainen taidemaalari, joka syntyi Noormarkussa ja kuoli Italian Antignanossa (Livorno). Salla Leponiemen kirjoittama elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni : Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus, 2021; 284 sivua) alkaa vuodesta 1876, jolloin Elin Danielson aloitti taideopinnot Helsingissä ja päättyy hänen kuolemaansa, tai oikestaan sen jälkeen, kun kerrotaan, miten hänen puolisolleen Raffaellolle kävi tuen ja turvan puutteessa.

Väliin mahtuu opintoja, ahkeraa maalaamista, paljon matkoja, menestystä ja palkintoja sekä hauskoja hetkiä kollegoiden ja ystävien kanssa niin Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa kuin Bretagen rannikolla ja Pariisin ateljeissakin, mutta myös käänteentekevä aviokriisi, paljon sairastelua ja ikuinen rahapula.

Elin Danielson tunnettiin boheemina taiteilijana, joka ei liiemmin piitannut säännöistä, mutta hän oli myös velvollisuudentuntoinen ja erittäin ahkera. Hän menestyi loistavasti, mutta joutui lopulta lähes unohduksiin, koska uhrasi loppu-uransa parisuhteelle ja katosi taidepiireistä. Gambogit elivät vaatimatonta elämää pienellä italialaispaikkakunnalla (ja välillä Firenzessä), mutta Elin kävi usein Suomessa lähes tehtailemassa tilaustöitä elättääkseen itsensä ja 13 vuotta nuoremman mutta sairaalloisen miehensä.

Firenzessä asuva taidehistorioitsija Lepomäki kuvaa kiihkeän taidemaalarin uraa ja yksityiselämää laajaan kirjeenvaihtoon perustuen ja Elinin upeita teoksia asiantuntijan tarkoin silmin, valaisevasti ja niiden pariin innostaen. Onneksi Elin Danielson-Gambogin teoksia voi katsella Kansallisgalleriassa, sillä kirjan kuvasivulla ne, kuten kiinnostavat valokuvatkin, ovat harmillisen pienikokoisia.

Matkalla

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos Tyttäret (Huippu, 2020; Töchter, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kertomus kahden isiään kaipaavan naisen matkasta muistoihin, toiveisiin ja pettymyksiin.

Ei automatkojen välttämättä tarvinnut olla täynnä yllätyksiä eikä jokaisen levähdyspaikan lupaus rakkaudesta, seksistä tai rikoksista. Niin tapahtui elokuvissa ja romaaneissa, kasvutarina ohituskaistalla. Elämä sen sijaan oli hidas.

Betty ja Martha ovat nelikymppisiä berliiniläisystävyksiä, jotka päätyvät kuskaamaan Marthan isää Kurtia Hannoverista kohti sveitsiläistä eutanasiaklinikkaa. Matkasta tulee kuitenkin hyvin erilainen ja hieman pidempi kuin se parin päivän reissu, josta on alun perin kyse.

Perintöauto tuntui varastetulta, mikä oli jotenkin parempi, oikeutetumpi, vähemmän kuolemaan sidottu vaihtoehto. Sillä hetkellä vapaus oli saanut meidät takaisin tai me vapauden, en osannut tarkkaan sanoa.

Martha vierellään ja tämän isän istuessa takapenkillä Betty kuljettaa paitsi kolmikkoa etelään myös muistojaan omaan isänkaipuuseensa ja kohti tämän hautapaikkaa.

Martha liioitteli. Periaatteessa isiä oli vain kolme. Hyvä, myös Pasunistiksi kutsuttu, paha, myös Siaksi kutsuttu, ja lihallinen, jota kutsuimme nimellä Se Jochen.
…Ainoa valopilkku tuossa miesten valtaamassa murheen laaksossa, jonka läpi äitini minut raahasi, oli Pasunisti. Tuo peliriippuvainen italialainen, macho täynnä jalat alta vievää viehätysvoimaa, oli kantanut minua harteillaan yli puolet lapsuudestani ja minä olin rakastanut häntä kuin hullu.

Isäsuhteita ja niiden muistoja eli olisi ilman äitisuhteita. Bettyllä sekin on monimutkaista. Hän on levoton, masentunut ja yksinäinen, jokseenkin eksyksissä omassa elämässään, jonka ainoana pysyvänä asiana näyttäytyy Martha, joka taas on keskenmenojen uuvuttama ja etäiseksi jääneen isän lähestyvän kuoleman ahdistama.

Näkemykseni mukaan me olimme ensimmäinen naissukupolvi, joka saattoi tehdä mitä halusi. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että piti tehdä, mitä halusimme, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän piti haluta jotain. Sen puolesta äitimme olivat taistelleet.

Teemoistaan huolimatta Tyttäret on paikoin, etenkin alkupuolella, aika hauska romaani. Koska kyse on elämästä ja kuolemasta, kaipuusta ja surusta, rakkaudesta ja petoksesta, se on myös riipaisevan haikea ja vakavan syvällinen, olematta hetkeäkään teennäinen tai ylitunteellinen. Suomennos on nautittavan soljuva.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui, että olimme saapuneet perille. Tunne, jonka kaikkein rauhallisin paikka saattoi kaikkien pahimpien aikojen jälkeen antaa: että on saapunut perille. Nyt piti hengittää syvään, uloshengityksellä tunne jo taas hälvenisi, …

Arvostelukappale (poikkeus)