Avainsana-arkisto: Italia

Elena Ferrante

Viisi vuotta sitten blogissani oli Italia-haaste. Olisinpa silloin älynnyt ja voinut lukea Elena Ferrantea!

Olisin pelkästään Napoli-sarjalla ja kahdella muulla suomeksi ilmestyneellä teoksella saanut kokoon kunnon aterian (aperitivo & antipasto & primo & secondo & contorno & insalata). Valitettavasti osaan italiaksi lähinnä tilata ruokaa ja ostaa lippuja, joten tarvitsen kaunokirjallisuuden mielellään suomeksi, jolla kielellä Loistava ystäväni ilmestyi vasta vuonna 2016.

Olisin silti voinut lukea vuonna 2014 Ferranten esikoisen Amalian rakkaus (Avain, 2005; Amore molesto, 1996; suomentanut Taru Nyström-Abeille; 151 sivua) sekä huiman Hylkäämisen päivät (Avain, 2004; uusi laitos WSOY, 2017; I giorni dell’abbandono, 2002; suomentanut Taru Nyström; 253 sivua), jos olisin hoksannut niiden olemassaolon. Jostain syystä en tiennyt niistä mitään. Nyt ne luin. Jälkimmäisen siis uutena laitoksena. Esikoisen uusi laitos ilmestyy WSOY:lta syyskuussa.

Amalian rakkaus on eräänlainen trilleri. Syvemmältä kyseessä on romaani äidistä ja tyttärestä, perhesalaisuuksista sekä vallankäytöstä miesten ja naisten suhteissa. Päähenkilö Delian äiti Amalia hukuttautuu ja Delia lähtee Napoliin järjestämään hautajaisia. Siellä menneisyys herää eloon eivätkä muistot ole ruusuisia. Ferrantelle ominaiseen tyyliin tiukasti otteessaan pitävä tarina on samaan aikaan ruma ja kaunis, pelottava ja kiehtova.

Hylkäämisen päivät on vieläkin hurjempi.

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut.

Tästä alkaa Olgan kiirastuli.

Minkälainen mies hän oikein oli? Minkälaisen ihmisen kanssa olin elänyt viisitoista vuotta?

Alun epäusko muuntuu epätoivoksi, epätoivo peloksi, pelko suuttumukseksi, suuttumus kivuksi, kipu kostonhaluksi, kostonhalu itsehalveksunnaksi, itsehalveksunta kauhuksi, kauhu harhoiksi, harhat toimintakyvyttömyydeksi.

Kauhu johtui siitä, että piti selvitä ilman verkon tuomaa turvaa ja oppia elämään uudelleen ilman onnistumisen takeita.
Esimerkiksi oppia uudelleen kääntämään avainta lukossa.

Tunteiden voimakkuus suorastaan hyökyy romaanin sivuilta, hengästyttää, lähes työntää luotaan samalla kun kietoo pauloihinsa. Romaani on rujo, paikoin rivo, mutta vastustamattoman taitavasti kirjoitettu ja kummallisen kiehtova.

 

 

Dekkariviikko 2019: Italia

Maalliset jäänteet (Otava, 2019; Earthly Remains, 2017; suomentanut Kaijamari Sivill; 333 sivua) on Donna Leonin kahdeskymmeneskuudes Komisario Brunetti -dekkari. Uskollisesti olen lukenut ne kaikki, vaikkei sarjan muutama edellinen osa olekaan suuremmin sykähdyttänyt. Uusin on kuitenkin taas laadukas ja kiinnostava.

Leon vie komisarionsa tällä kertaa Venetsian ulkopuolelle. Ylirasittunut Brunetti tarvitsee lomasen ja lähtee vaimonsa sukulaisen huvilaan lueskelemaan, lepäilemään ja soutamaan.

Leppoistaminen Sant’Erasmon saarella alkaa hyvissä merkeissä. Brunetti soutelee laguuneilla huvilan eräänlaisen mökkitalkkarin Davide Casatin kanssa, mutta sitten mies katoaa kesäisessä ukkosmyrskyssä.

Teos ei olisi dekkari, jollei Brunetti alkaisi selvittää Casatin kohtaloa. Tapauksen taustat ovat kaukana menneisyydessä. Sitä kaivelemalla paljastuu rumia, suuria salaisuuksia.

Teos on ahmittavan viihdyttävä, mutta Leonille tuttuun tapaan myös yhteiskuntakriittinen. Tällä kertaa keskiössä ovat ympäristörikollisuus, ilmastonmuutos ja vanhusten laitoshoito. Voisiko ajankohtaisempaa dekkaria olla?

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

 

Huima rakkaustarina

André Acimanin tunnetuin romaani Kutsu minua nimelläsi (Tammi, 2019; Call me by your name, 2007; suomentanut Antero Tiittula; 317 sivua) on 17-vuotiaan Elion näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. Suomeksi teos on saatu romaaniin perustuvan suositun elokuvan siivittämänä.

Elion akateeminen ja kultturelli perhe viettää kesät huvilassaan italialaisen pikkukylän kiepeillä. Professori-isä kutsuu vuosittain taloon kesävieraaksi jonkun jatko-opiskelijan. Vuonna 1987 vieraaksi saapuu hurmaava Oliver, johon koko perhe ja palveluskunta ihastuu. Ja Elio rakastuu.

Me olimme, minulle viimein valkeni, kaksi maailman ujointa ihmistä.

Aciman kuvaa hienosti ensirakkauden syntyä. Nuorukainen haluaisi uskaltaa lähestyä Oliveria, mutta teini-ikäisen on hankala tulkita aikuisen sanatonta viestintää. Koska kaikki kerrotaan Elion ajatusten ja tunteiden kautta, emme tiedä, mitä Oliverin päässä liikkuu. Ei hän ainakaan nuorta poikaa viettele, se on selvää. Eikä Elio ole kokematon, vaan viettää hyvinkin kiihkeitä hetkiä tyttöystävänsä kanssa rantahietikolla. Vaikka Elio on myös musiikillisesti lahjakas, laajalti lukenut ja varsin älykäs, on hän myös hormoni- ja tunnemyrskyjen tuivertama teinipoika.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä rakkausromaani ja voimakas kehitystarina, jonka lumouksen loppuosan hyppäys lähitulevaisuuteen ja toinen vielä tännemmäs rikkovat osittain. Niin on varmaan tarkoituskin, mutta olisin toivonut tarinan päättyvän huikeaan, riemukkaaseen ja katkeransuloiseen Rooma-viikonloppuun.

André Aciman vierailee HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa 17.-18.5.2019 Savoy-teatterissa, Helsingissä. Tapahtumaa voi seurata myös televisiolähetyksenä Yle Fem & Teemalla sekä Yle Areenassa.