Dekkariviikko 2020: Karstin kuolleet

Karstin kuolleet (Huippu, 2020; Die Toten vom Karst, 2002; suomentanut Anne Kilpi; 451 sivua) on Veit Heinichenin Triesteen ja sen lähiseuduille sijoittuvan Komisario Laurenti -sarjan toinen osa.

Kaupunkia kiusaa jääkylmä bora nera -tuuli, joka tuo mukanaan lumisateen marraskuussa. Proteo Laurentin valmiiksi huonoa tuulta säätila pahentaa entistestään. Hänen on tultava toimeen lähes itsekseen, sillä vaimo Laura on lähtenyt äitinsä luo miettimään avioliittoaan, tyttäret ovat muualla opiskelemassa ja vain poika Mario – jonka tekemiset näyttävät yhä useammin tulevat huomatuiksi joko mediassa tai poliisilaitoksella – asuu kotona.

Töitä sentään riittää viemään ajatukset muualle, sillä läheisessä kylässä tapahtuu pommiattentaatti, jossa lapsiperhe saa surmansa, ja lähimetsästä löydetään julmalla, oudolla tavalla tapettu mies.

Tapauksilla vaikuttaa olevan paitsi keskinäinen yhteys myös jotakin tekemistä kalastajien ja kalakauppiaiden kanssa. Kostetaanko nyt sodanjälkeisiä tapahtumia seudulla, jossa rintamalinjat olivat ja ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia?

Eihän aitoja triesteläisiä olekaan. Siirtolaisia kaikki. Kotoisin kaikkialta. Minä etelästä, ’Italiasta’, kuten jotkut tapaavat sanoa.

En voi sanoa pitäväni Laurentin henkilöhahmosta, joka kohtelee alaisiaan työkeästi ja perheenjäseniään epäreilusti, autoilee umpihumalassa (jos sattuu löytämään samaan aikaa sekä sen että sen avaimet), ei osaa siivota omia sotkujaan, on valmis naisseikkailuihin samalla kuin on mustasukkainen vaimostaan, ja vaikuttaa ratkaisevan rikoksia lähinnä säntäilemällä paikasta toiseen ja puoliksi sattumalta.

Hän tunsi hillitöntä halua saada asiat järjestykseen.

Laurenti haluaa, ajattelee ja suunnittelee, muttei juuri tee. Moni asia jää puolitiehen. Kuitenkin Karstin kuolleet viihdytti minua ja on mielestäni parempi kokonaisuus kuin sarjan aloittanut Kullekin suo kuolemansa.

 

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Elena Ferrante

Viisi vuotta sitten blogissani oli Italia-haaste. Olisinpa silloin älynnyt ja voinut lukea Elena Ferrantea!

Olisin pelkästään Napoli-sarjalla ja kahdella muulla suomeksi ilmestyneellä teoksella saanut kokoon kunnon aterian (aperitivo & antipasto & primo & secondo & contorno & insalata). Valitettavasti osaan italiaksi lähinnä tilata ruokaa ja ostaa lippuja, joten tarvitsen kaunokirjallisuuden mielellään suomeksi, jolla kielellä Loistava ystäväni ilmestyi vasta vuonna 2016.

Olisin silti voinut lukea vuonna 2014 Ferranten esikoisen Amalian rakkaus (Avain, 2005; Amore molesto, 1996; suomentanut Taru Nyström-Abeille; 151 sivua) sekä huiman Hylkäämisen päivät (Avain, 2004; uusi laitos WSOY, 2017; I giorni dell’abbandono, 2002; suomentanut Taru Nyström; 253 sivua), jos olisin hoksannut niiden olemassaolon. Jostain syystä en tiennyt niistä mitään. Nyt ne luin. Jälkimmäisen siis uutena laitoksena. Esikoisen uusi laitos ilmestyy WSOY:lta syyskuussa.

Amalian rakkaus on eräänlainen trilleri. Syvemmältä kyseessä on romaani äidistä ja tyttärestä, perhesalaisuuksista sekä vallankäytöstä miesten ja naisten suhteissa. Päähenkilö Delian äiti Amalia hukuttautuu ja Delia lähtee Napoliin järjestämään hautajaisia. Siellä menneisyys herää eloon eivätkä muistot ole ruusuisia. Ferrantelle ominaiseen tyyliin tiukasti otteessaan pitävä tarina on samaan aikaan ruma ja kaunis, pelottava ja kiehtova.

Hylkäämisen päivät on vieläkin hurjempi.

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut.

Tästä alkaa Olgan kiirastuli.

Minkälainen mies hän oikein oli? Minkälaisen ihmisen kanssa olin elänyt viisitoista vuotta?

Alun epäusko muuntuu epätoivoksi, epätoivo peloksi, pelko suuttumukseksi, suuttumus kivuksi, kipu kostonhaluksi, kostonhalu itsehalveksunnaksi, itsehalveksunta kauhuksi, kauhu harhoiksi, harhat toimintakyvyttömyydeksi.

Kauhu johtui siitä, että piti selvitä ilman verkon tuomaa turvaa ja oppia elämään uudelleen ilman onnistumisen takeita.
Esimerkiksi oppia uudelleen kääntämään avainta lukossa.

Tunteiden voimakkuus suorastaan hyökyy romaanin sivuilta, hengästyttää, lähes työntää luotaan samalla kun kietoo pauloihinsa. Romaani on rujo, paikoin rivo, mutta vastustamattoman taitavasti kirjoitettu ja kummallisen kiehtova.