Avainsana-arkisto: Italia

Elena Ferrante

Viisi vuotta sitten blogissani oli Italia-haaste. Olisinpa silloin älynnyt ja voinut lukea Elena Ferrantea!

Olisin pelkästään Napoli-sarjalla ja kahdella muulla suomeksi ilmestyneellä teoksella saanut kokoon kunnon aterian (aperitivo & antipasto & primo & secondo & contorno & insalata). Valitettavasti osaan italiaksi lähinnä tilata ruokaa ja ostaa lippuja, joten tarvitsen kaunokirjallisuuden mielellään suomeksi, jolla kielellä Loistava ystäväni ilmestyi vasta vuonna 2016.

Olisin silti voinut lukea vuonna 2014 Ferranten esikoisen Amalian rakkaus (Avain, 2005; Amore molesto, 1996; suomentanut Taru Nyström-Abeille; 151 sivua) sekä huiman Hylkäämisen päivät (Avain, 2004; uusi laitos WSOY, 2017; I giorni dell’abbandono, 2002; suomentanut Taru Nyström; 253 sivua), jos olisin hoksannut niiden olemassaolon. Jostain syystä en tiennyt niistä mitään. Nyt ne luin. Jälkimmäisen siis uutena laitoksena. Esikoisen uusi laitos ilmestyy WSOY:lta syyskuussa.

Amalian rakkaus on eräänlainen trilleri. Syvemmältä kyseessä on romaani äidistä ja tyttärestä, perhesalaisuuksista sekä vallankäytöstä miesten ja naisten suhteissa. Päähenkilö Delian äiti Amalia hukuttautuu ja Delia lähtee Napoliin järjestämään hautajaisia. Siellä menneisyys herää eloon eivätkä muistot ole ruusuisia. Ferrantelle ominaiseen tyyliin tiukasti otteessaan pitävä tarina on samaan aikaan ruma ja kaunis, pelottava ja kiehtova.

Hylkäämisen päivät on vieläkin hurjempi.

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut.

Tästä alkaa Olgan kiirastuli.

Minkälainen mies hän oikein oli? Minkälaisen ihmisen kanssa olin elänyt viisitoista vuotta?

Alun epäusko muuntuu epätoivoksi, epätoivo peloksi, pelko suuttumukseksi, suuttumus kivuksi, kipu kostonhaluksi, kostonhalu itsehalveksunnaksi, itsehalveksunta kauhuksi, kauhu harhoiksi, harhat toimintakyvyttömyydeksi.

Kauhu johtui siitä, että piti selvitä ilman verkon tuomaa turvaa ja oppia elämään uudelleen ilman onnistumisen takeita.
Esimerkiksi oppia uudelleen kääntämään avainta lukossa.

Tunteiden voimakkuus suorastaan hyökyy romaanin sivuilta, hengästyttää, lähes työntää luotaan samalla kun kietoo pauloihinsa. Romaani on rujo, paikoin rivo, mutta vastustamattoman taitavasti kirjoitettu ja kummallisen kiehtova.

 

 

Mainokset

Dekkariviikko 2019: Italia

Maalliset jäänteet (Otava, 2019; Earthly Remains, 2017; suomentanut Kaijamari Sivill; 333 sivua) on Donna Leonin kahdeskymmeneskuudes Komisario Brunetti -dekkari. Uskollisesti olen lukenut ne kaikki, vaikkei sarjan muutama edellinen osa olekaan suuremmin sykähdyttänyt. Uusin on kuitenkin taas laadukas ja kiinnostava.

Leon vie komisarionsa tällä kertaa Venetsian ulkopuolelle. Ylirasittunut Brunetti tarvitsee lomasen ja lähtee vaimonsa sukulaisen huvilaan lueskelemaan, lepäilemään ja soutamaan.

Leppoistaminen Sant’Erasmon saarella alkaa hyvissä merkeissä. Brunetti soutelee laguuneilla huvilan eräänlaisen mökkitalkkarin Davide Casatin kanssa, mutta sitten mies katoaa kesäisessä ukkosmyrskyssä.

Teos ei olisi dekkari, jollei Brunetti alkaisi selvittää Casatin kohtaloa. Tapauksen taustat ovat kaukana menneisyydessä. Sitä kaivelemalla paljastuu rumia, suuria salaisuuksia.

Teos on ahmittavan viihdyttävä, mutta Leonille tuttuun tapaan myös yhteiskuntakriittinen. Tällä kertaa keskiössä ovat ympäristörikollisuus, ilmastonmuutos ja vanhusten laitoshoito. Voisiko ajankohtaisempaa dekkaria olla?

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

 

Huima rakkaustarina

André Acimanin tunnetuin romaani Kutsu minua nimelläsi (Tammi, 2019; Call me by your name, 2007; suomentanut Antero Tiittula; 317 sivua) on 17-vuotiaan Elion näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. Suomeksi teos on saatu romaaniin perustuvan suositun elokuvan siivittämänä.

Elion akateeminen ja kultturelli perhe viettää kesät huvilassaan italialaisen pikkukylän kiepeillä. Professori-isä kutsuu vuosittain taloon kesävieraaksi jonkun jatko-opiskelijan. Vuonna 1987 vieraaksi saapuu hurmaava Oliver, johon koko perhe ja palveluskunta ihastuu. Ja Elio rakastuu.

Me olimme, minulle viimein valkeni, kaksi maailman ujointa ihmistä.

Aciman kuvaa hienosti ensirakkauden syntyä. Nuorukainen haluaisi uskaltaa lähestyä Oliveria, mutta teini-ikäisen on hankala tulkita aikuisen sanatonta viestintää. Koska kaikki kerrotaan Elion ajatusten ja tunteiden kautta, emme tiedä, mitä Oliverin päässä liikkuu. Ei hän ainakaan nuorta poikaa viettele, se on selvää. Eikä Elio ole kokematon, vaan viettää hyvinkin kiihkeitä hetkiä tyttöystävänsä kanssa rantahietikolla. Vaikka Elio on myös musiikillisesti lahjakas, laajalti lukenut ja varsin älykäs, on hän myös hormoni- ja tunnemyrskyjen tuivertama teinipoika.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä rakkausromaani ja voimakas kehitystarina, jonka lumouksen loppuosan hyppäys lähitulevaisuuteen ja toinen vielä tännemmäs rikkovat osittain. Niin on varmaan tarkoituskin, mutta olisin toivonut tarinan päättyvän huikeaan, riemukkaaseen ja katkeransuloiseen Rooma-viikonloppuun.

André Aciman vierailee HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa 17.-18.5.2019 Savoy-teatterissa, Helsingissä. Tapahtumaa voi seurata myös televisiolähetyksenä Yle Fem & Teemalla sekä Yle Areenassa.

Loistava Elena

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen.

Elena Ferranten loistava Napoli-sarja on enemmän kuin neljän osansa summa. Se on saaga elinikäisestä ystävyydestä, tarina kirjailijaksi kasvamisesta, kuvaus noususta köyhälistöstä älymystöön ja sarkastinen omakuva. Se on yksityinen ja yhteiskunnallinen, yksityiskohtainen ja lavea. Ferrante osaa yhtälailla viivyttää lyhyttä hetkeä sivukaupalla kuin ohittaa vuosia parilla lauseella, aina tarpeen ja tilanteen mukaan.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Sarjan aloittaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus (WSOY, 2016; L’amica geniale, 2011; suomentanut Helinä Kangas; 362 sivua). Sen päähenkilöitä ovat kouluikäiset tytöt Elena Greco ja Raffaella ”Lila” Cerullo, jotka asuvat köyhässä ja väkivaltaisessa napolilaiskorttelissa. Lähes lukutaidottomien vanhempien tytöt ovat fiksuja ja ahkeria, hyviä koulussa. He haaveilevat paremmasta elämästä, jonka voisi kenties saavuttaa opiskelemalla.

Peloton ja huippuälykäs Lila joutuu lopettamaan koulunkäynnin eikä pääse lukioon, vaan päätyy varhain naimisiin. Arempi Elena ei pidä itseään yhtä fiksuna ja lahjakkaana kuin Lilaa – joka näyttääkin menestyvän missä vain haluaa, paitsi ihmissuhteissa – mutta opiskelee kurinalaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Alkuteoksen nimessä ei ole omistusmuotoa, se tarkoittaa loistavaa ystävää. Ainakin suomeksi ja englanniksi teos on kuitenkin saanut nimen, jonka voi tulkita tarkoittavan, että minäkertoja Elena kertoo loistavasta ystävästään, siis Lilasta. Lila kuitenkin nimenomaan nimittää Elenaa loistavaksi ystäväkseen. Tytöt kilpailevat keskenään ja saattavat ottaa kiivaastikin yhteen, mutta ystävyys kestää.

Hän puisteli päätään kiivaasti ja sanoi:
”Vaikka oletkin parempi kuin minä, vaikka tiedät paljon enemmän kuin minä, älä jätä minua.”

Toinen osa Uuden nimen tarina : Nuoruus (WSOY, 2017; Storia del nuovo cognome, 2012; suomentanut Helinä Kangas; 508 sivua) kertoo Elenan sivustakatsojan roolista 1960-luvun Italian poliittisessa opiskelijaliikkeessä ja Lilan noususta korttelinsa voimanaiseksi. Ystävyys on koetuksella kateuden ja mustasukkaisuuden vuoksi, muttei katkea koskaan.

Olimme kasvaneet ajatellen, että vieras mies ei saanut meitä hipaistakaan, mutta omat vanhempamme, sulhasemme tai poikaystävämme saivat lyödä meitä milloin tahansa, rakkaudesta, kouluttaakseen, kurittaakseen meitä.

Nuorilla naisilla on tarve ja voimaa kapinoida lapsuusympäristönsä ahtaita rooleja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä kotiväkivaltaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lila parantaa taloudellista asemaansa avioliitolla, joka kauhistuttaa ja kiehtoo Elenaa. Liitosta tulee myrskyisä.

Ehkä rikkaus, josta lapsena haaveilime, tarkoittikin tätä, ajattelin: ei aarrearkkuja täynnä kultakolikoita ja timantteja vaan kylpyammetta, jossa loikoilla joka päivä, lupaa syödä mielin määrin leipää, salamia, kinkkua, käydä tilavassa vessassa, soittaa puhelimella, ammentaa ruokaa täpötäydestä jääkaapista, pitää lipaston päällä hopeakehyksistä hääkuvaa — koko tätä kotia, …

Elena jättää Napolin ja opiskelee Pisassa. Hänkin löytää puolison, miehen, joka on niin kaukana korttelin miehistä – köyhistä perheenisistä, katkerista kommunisteista, mahtailevista mafiapomoista – kuin mahdollista: lukeneen, sivistyneen, hyvätaustaisen, varakkaan ja turvallisen, hieman tylsän.

Suoritin tentit säännöllisesti ja opiskelin entiseen, julman kurinalaiseen tapaani. Minua kauhistutti ajatus, etten pärjäisi ja menettäisin kaiken sen mikä oli vaikeuksista huolimatta tuntunut heti maanpäälliseltä paratiisilta: oma tila, oma vuode, kirjoituspöytä ja tuoli ja kirjoja, läjäpäin kirjoja, kaupunki, joka oli valovuosien päässä kotikorttelista ja Napolista…

Lila on Elenan ajatuksissa aina. Lilan ajatukset jäävät arvoitukseksi, koska ne tulkitaan Elenan kautta.

Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää,…

Rakkaudesta, kateudesta ja vihasta koostuva ikiystävyys ei katoa, vaikka naiset välillä elävät kaukana toisistaan kaikin tavoin.

Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät : Aikuisvuodet (WSOY, 2018; Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suomentanut Helinä Kangas; 447 sivua) on sarjan kolmas osa, jossa keskiöön nousevat Elenan kirjailijanura ja Lilan yrittäjänura sekä kummankin äitiys.

…minulle tuli tunne, että siellä korttelissa takapajuisen ja modernin välimaastossa hänen elämänsä oli ollut rikkaampaa kuin minun. Kuinka paljon olinkaan menettänyt lähtemällä pois ja uskottelemalla itselleni, että minut oli tarkoitettu johonkin parempaan elämään. Lilalla, joka oli jäänyt kortteliin, oli aivan uusi työ, täydellinen toimintavapaus, hän ansaitsi hyvin ja seurasi arvoituksellisia suunnitelmiaan.

Olin halunnut tulla joksikin — tämä oli asian ydin — vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Neljännessä osassa Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus (WSOY, 2018; Storia della bambina perduta, 2014; suomentanut Helinä Kangas; 511 sivua) Elena palaa Napoliin. Yhteensovitettavana ovat perhe-elämä ja ura samaan aikaan kun elämää aina sivunnut järjestäytynyt rikollisuus tulee yhä lähemmäksi ja muuttuu aina vain vakavammaksi.

…vaikka olimme kaikessa aivan erilaisia, olimme läheisiä.
… Uusi lähentymisemme oli epäilemättä aitoa. Meistä oli mukavaa olla yhdessä, se kevensi molempien elämää. Mutta oli yksi kiistämätön tosiasia: minä kerroin Lilalle itsestäni lähes kaiken, hän minulle tuskin mitään.

Vuosia erossa olleet ystävät lähenevät jälleen naapureiksi, mutta suhde pysyy omanlaisessaan epätasapainossa.

Tajusin, kuinka taitavasti LIla osasi johdatella toisen mielikuvitusta muutamilla tarkoin valituilla sanoilla: hän puhui, vaikeni, antoi kuvien ja tunteiden virrata vapaasti lisäämättä muuta. On virhe kirjoittaa niin kuin ole tähän asti kirjoittanut, kertoen kaiken minkä tiedän, ajattelin hämmentyneesti. Minun pitäisi kirjoittaa niin kuin Lila puhuu, jättää syviä kuiluja, rakentaa siltoja, mutta vain puolivalmiiksi, pakottaa lukija katselemaan kuin virtaa:

Mitä enemmän näiden naisten suhdetta pohdin, sitä enemmän he alkavat tuntua yhden ihmisen kahdelta puolelta. Voin nähdä heidän elämäntarinansa yhden ihmisen vaihtoehtoisina versioina: Onko lapsi uhmakas vai sopeutuva? Saako tyttö jatkaa opintoja vai meneekö nuorena naimisiin? Muuttaako nuori nainen pois kotikorttelista vai jääkö sinne? Valitseeko nainen puolisokseen väkivaltaisen raakimuksen vai sivistyneen vätyksen? Tuleeko ihmisestä kirjailija vai tehdastyöläinen? Elättääkö nainen itsensä kirjoittamalla kirjoja vai yritystoiminnalla? Onko äitiys pääosin helppoa ja onnellista vai tehtävä ja taakka? Pärjääkö elämässä ahkeruudella ja kovalla työllä vai lahjakkuudella ja kovalla työllä? Saako äiti pitää lapsensa vai menettääkö hän?

…ihmiset välittivät enemmän hänestä kuin minusta. Olin tunnettu kirjailija, … Mutta kotopuolessa oli Lilan rinnalla pelkkä koriste, hänen erikoislaatuisten kykyjensä todistaja. Ne, jotka olivat tunteneet meidät syntymästämme saakka, katsoivat hänen ja hänen vetovoimansa ansioksi, että korttelissa eli minunlaisena arvostettu henkilö.

Mutta kaksi naista he ovat, sillä tämän tarinan ytimessä on ystävysten toisiaan täydentävä suhde. Heidän erilaisuutensa ja vastakohtaisuutensa ovat heidän intensiivisen suhteensa liekki ja liima.

Kuten aina, riitti kun Lila sanoi lauseenpuolikkaankin, ja aivoni reagoivat hänen auraansa, aktivoituivat ja vapauttivat älyni. Tiesin entuudestaan onnistuvani hyvin etenkin silloin, kun hän vaikka vain muutamalla ohimennen heitetyllä sanalla sai oman epävarman puoleni vakuuttumaan, että olin oikeassa. Keksin hänen hajanaisille aivoituksilleen tiiviin ja tyylikkään ilmaisun.

Ferranten sarja piirtää samaan aikaan sekä suurta kuvaa sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallisesta muutoksesta että pientä kuvaa ihmismielen ristiriitaisuuksista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Herkkä ja karkea kokonaisuus on traaginen siten kuin lukuisista ihmiskohtaloista vuosikymmenten ajan kertovan eepoksen kuuluukin olla. Sentimentaalisuutta tai nostalgiaa Ferrante välttelee taiten.

Olin se, mitä Lila itse oli milloin leikillään, milloin vakavissaan toistellut: Elena Greco, Raffaella Cerullon loistava ystävä.

Todella vaikuttavaa työtä, olipa salanimen takana sitten yksi tai useampi kirjoittaja.

Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyisi ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Suomennos on erinomainen, ja suomentaja on tehnyt mielestäni perustellun ja oikean ratkaisun siinä, ettei hän ole suomentanut napolin murteella kirjoitettuja osia millekään suomen murteelle – mikä se edes voisi olla? – vaan kääntänyt murteelliset puheet siten, että kirjoittaa ”sanoi murteella”: jolloin lukija tietää henkilön kyseisessä tilanteessa käyttävän murretta eikä yleiskieltä (italiaa).

 

Naistenviikko — Ella

Ei ole Ellan päivä, ei. Mutta Ella Kannisen kirjoittama ja Ofer Amirin kuvaama Ellan Toscana – kyläelämää Italiasssa (Tammi, 2016; 208 sivua) on päivän kirja.

Pidin erityisesti sen kauniista kuvista, joiden avulla voi mielikuvituksessaan palata viiniköynnös-, sypressikuja- ja oliivilehtomaisemiin.

Tekstiosassa Kanninen kertoo, kuinka aikoinaan päätyi asumaan Italiaan ja miten elää siellä nyt. Hän kertoo arjestaan ja naapureistaan aikakauslehtijuttu- ja kolumnimaiseen tyyliin kevyen asiallisesti.

Suurin osa kirjan tekstitilasta on kuitenkin varattu paikallisille ruoka- ja leivontaohjeille, joiden avulla suomalainen kotikokkikin voi halutessaan (yrittää) tehdä makumatkan.

naistenviikko

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja