Taidemaailman Ethan Hunt, Bruce Wayne ja Smaug yhdessä pienessä naisessa

… hän on järkyttävän älykäs. Ja maailman ehdottomasti ja kiistattomasti paras taideväärennösten tunnistaja. Kukaan tai mikään ei vedä vertoja hänelle. … Hän aloitti taidehistorian opinnot Firenzen yliopistosta 16-vuotiaana, sieltä hänet kaappasi Vatikaanin museo, mutta kun heille selvisi Saratogan homoseksuaalisuus, he antoivat hänelle potkut, … Siinä vaiheessa jo kaikki Euroopan huippuyliopistot halusivat hänet listoilleen, …

Näin kuvailtu nainen on kaunis, rikas ja älykäs Jackie Saratoga. Hän pystyy taideteoksia kuuntelemalla varmistumaan niiden aitoudesta ja piilottelee vaatteidensa alla liikkuvia tatuointeja, joihin liittyy goottilaisen synkkä sukusalaisuus.

Jackie on San Franciscoon sijoittuvan jännitysromaanin päähenkilö. Salaisuuksien galleria (Tammi, 2019; 331 sivua) on Patricia G. Bertényin esikoisdekkari — ei tosin kovin dekkarimainen sellainen, vaan melkoinen lajityyppien sekametelisoppa.

Elimistö on kompensoinut värinäön puutteen muilla aisteilla tai pikemminkin, hänen aivonsa ovat opetelleet käsittelemään tietoa eri tavalla. … hän sai vasta aikuisena tietää olevansa värisokea. Hänellä ei ole mitään käsitettä väreille, … – Ja silti hän on maailman johtava väärennösasiantuntija.

Jännitysjuoni on suhteellisen yksinkertainen: Lahjakas taiteilija Rodolfo kuoli 30 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jonka järjestämisestä epäiltiin hänen mesenaattiaan. Tapaus ei koskaan ratkennut, mutta nyt tuo mesenaatti palkkaa asianajaja Roberta Spencerin toimiston selvittämään asiaa. Saratoga on Spencerin palkkalistoilla.

Ihmissuhdejuonikuvio on hieman monimutkaisempi. Jackie on salaa rakastunut pomoonsa Robertaan, joka ei halua myöntää edes itselleen olevansa vastavuoroisesti kiinnostunut Jackiesta. Tästä ja romaanin runsaasta henkilögalleriasta saadaan aikaan monenlaisia romaanihenkilöitä vaivaanuttavia ja lukijan kannalta ylidramatisoituja tilanteita.

Kirjan takakannessa mainittua huutavaa maalausta pitää odottaa yli puolivälin:

Se ei puhunut hänelle. Se huusi, ulvoi suorastaan ja vaati hänen huomionsa. Siinä oli edelleen surumielisyyttä, mutta nyt, näin läheltä siinä erottui jotain muutakin. Raivoa tai vihaa. Se ei suuntautunut ulospäin, mutta täytti koko maalauksen.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan inhosin sitä. Loppuun saakka ja ihan kokonaan luin, mutten usko jaksavani toista osaa. Epäuskottavuuksia ja ihmissuhdesoppaa oli minun makuuni liikaa, mutta moni muu varmasti viehättyy paljonkin.

 

Loistava Elena

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen.

Elena Ferranten loistava Napoli-sarja on enemmän kuin neljän osansa summa. Se on saaga elinikäisestä ystävyydestä, tarina kirjailijaksi kasvamisesta, kuvaus noususta köyhälistöstä älymystöön ja sarkastinen omakuva. Se on yksityinen ja yhteiskunnallinen, yksityiskohtainen ja lavea. Ferrante osaa yhtälailla viivyttää lyhyttä hetkeä sivukaupalla kuin ohittaa vuosia parilla lauseella, aina tarpeen ja tilanteen mukaan.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Sarjan aloittaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus (WSOY, 2016; L’amica geniale, 2011; suomentanut Helinä Kangas; 362 sivua). Sen päähenkilöitä ovat kouluikäiset tytöt Elena Greco ja Raffaella ”Lila” Cerullo, jotka asuvat köyhässä ja väkivaltaisessa napolilaiskorttelissa. Lähes lukutaidottomien vanhempien tytöt ovat fiksuja ja ahkeria, hyviä koulussa. He haaveilevat paremmasta elämästä, jonka voisi kenties saavuttaa opiskelemalla.

Peloton ja huippuälykäs Lila joutuu lopettamaan koulunkäynnin eikä pääse lukioon, vaan päätyy varhain naimisiin. Arempi Elena ei pidä itseään yhtä fiksuna ja lahjakkaana kuin Lilaa – joka näyttääkin menestyvän missä vain haluaa, paitsi ihmissuhteissa – mutta opiskelee kurinalaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Alkuteoksen nimessä ei ole omistusmuotoa, se tarkoittaa loistavaa ystävää. Ainakin suomeksi ja englanniksi teos on kuitenkin saanut nimen, jonka voi tulkita tarkoittavan, että minäkertoja Elena kertoo loistavasta ystävästään, siis Lilasta. Lila kuitenkin nimenomaan nimittää Elenaa loistavaksi ystäväkseen. Tytöt kilpailevat keskenään ja saattavat ottaa kiivaastikin yhteen, mutta ystävyys kestää.

Hän puisteli päätään kiivaasti ja sanoi:
”Vaikka oletkin parempi kuin minä, vaikka tiedät paljon enemmän kuin minä, älä jätä minua.”

Toinen osa Uuden nimen tarina : Nuoruus (WSOY, 2017; Storia del nuovo cognome, 2012; suomentanut Helinä Kangas; 508 sivua) kertoo Elenan sivustakatsojan roolista 1960-luvun Italian poliittisessa opiskelijaliikkeessä ja Lilan noususta korttelinsa voimanaiseksi. Ystävyys on koetuksella kateuden ja mustasukkaisuuden vuoksi, muttei katkea koskaan.

Olimme kasvaneet ajatellen, että vieras mies ei saanut meitä hipaistakaan, mutta omat vanhempamme, sulhasemme tai poikaystävämme saivat lyödä meitä milloin tahansa, rakkaudesta, kouluttaakseen, kurittaakseen meitä.

Nuorilla naisilla on tarve ja voimaa kapinoida lapsuusympäristönsä ahtaita rooleja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä kotiväkivaltaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lila parantaa taloudellista asemaansa avioliitolla, joka kauhistuttaa ja kiehtoo Elenaa. Liitosta tulee myrskyisä.

Ehkä rikkaus, josta lapsena haaveilime, tarkoittikin tätä, ajattelin: ei aarrearkkuja täynnä kultakolikoita ja timantteja vaan kylpyammetta, jossa loikoilla joka päivä, lupaa syödä mielin määrin leipää, salamia, kinkkua, käydä tilavassa vessassa, soittaa puhelimella, ammentaa ruokaa täpötäydestä jääkaapista, pitää lipaston päällä hopeakehyksistä hääkuvaa — koko tätä kotia, …

Elena jättää Napolin ja opiskelee Pisassa. Hänkin löytää puolison, miehen, joka on niin kaukana korttelin miehistä – köyhistä perheenisistä, katkerista kommunisteista, mahtailevista mafiapomoista – kuin mahdollista: lukeneen, sivistyneen, hyvätaustaisen, varakkaan ja turvallisen, hieman tylsän.

Suoritin tentit säännöllisesti ja opiskelin entiseen, julman kurinalaiseen tapaani. Minua kauhistutti ajatus, etten pärjäisi ja menettäisin kaiken sen mikä oli vaikeuksista huolimatta tuntunut heti maanpäälliseltä paratiisilta: oma tila, oma vuode, kirjoituspöytä ja tuoli ja kirjoja, läjäpäin kirjoja, kaupunki, joka oli valovuosien päässä kotikorttelista ja Napolista…

Lila on Elenan ajatuksissa aina. Lilan ajatukset jäävät arvoitukseksi, koska ne tulkitaan Elenan kautta.

Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää,…

Rakkaudesta, kateudesta ja vihasta koostuva ikiystävyys ei katoa, vaikka naiset välillä elävät kaukana toisistaan kaikin tavoin.

Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät : Aikuisvuodet (WSOY, 2018; Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suomentanut Helinä Kangas; 447 sivua) on sarjan kolmas osa, jossa keskiöön nousevat Elenan kirjailijanura ja Lilan yrittäjänura sekä kummankin äitiys.

…minulle tuli tunne, että siellä korttelissa takapajuisen ja modernin välimaastossa hänen elämänsä oli ollut rikkaampaa kuin minun. Kuinka paljon olinkaan menettänyt lähtemällä pois ja uskottelemalla itselleni, että minut oli tarkoitettu johonkin parempaan elämään. Lilalla, joka oli jäänyt kortteliin, oli aivan uusi työ, täydellinen toimintavapaus, hän ansaitsi hyvin ja seurasi arvoituksellisia suunnitelmiaan.

Olin halunnut tulla joksikin — tämä oli asian ydin — vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Neljännessä osassa Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus (WSOY, 2018; Storia della bambina perduta, 2014; suomentanut Helinä Kangas; 511 sivua) Elena palaa Napoliin. Yhteensovitettavana ovat perhe-elämä ja ura samaan aikaan kun elämää aina sivunnut järjestäytynyt rikollisuus tulee yhä lähemmäksi ja muuttuu aina vain vakavammaksi.

…vaikka olimme kaikessa aivan erilaisia, olimme läheisiä.
… Uusi lähentymisemme oli epäilemättä aitoa. Meistä oli mukavaa olla yhdessä, se kevensi molempien elämää. Mutta oli yksi kiistämätön tosiasia: minä kerroin Lilalle itsestäni lähes kaiken, hän minulle tuskin mitään.

Vuosia erossa olleet ystävät lähenevät jälleen naapureiksi, mutta suhde pysyy omanlaisessaan epätasapainossa.

Tajusin, kuinka taitavasti LIla osasi johdatella toisen mielikuvitusta muutamilla tarkoin valituilla sanoilla: hän puhui, vaikeni, antoi kuvien ja tunteiden virrata vapaasti lisäämättä muuta. On virhe kirjoittaa niin kuin ole tähän asti kirjoittanut, kertoen kaiken minkä tiedän, ajattelin hämmentyneesti. Minun pitäisi kirjoittaa niin kuin Lila puhuu, jättää syviä kuiluja, rakentaa siltoja, mutta vain puolivalmiiksi, pakottaa lukija katselemaan kuin virtaa:

Mitä enemmän näiden naisten suhdetta pohdin, sitä enemmän he alkavat tuntua yhden ihmisen kahdelta puolelta. Voin nähdä heidän elämäntarinansa yhden ihmisen vaihtoehtoisina versioina: Onko lapsi uhmakas vai sopeutuva? Saako tyttö jatkaa opintoja vai meneekö nuorena naimisiin? Muuttaako nuori nainen pois kotikorttelista vai jääkö sinne? Valitseeko nainen puolisokseen väkivaltaisen raakimuksen vai sivistyneen vätyksen? Tuleeko ihmisestä kirjailija vai tehdastyöläinen? Elättääkö nainen itsensä kirjoittamalla kirjoja vai yritystoiminnalla? Onko äitiys pääosin helppoa ja onnellista vai tehtävä ja taakka? Pärjääkö elämässä ahkeruudella ja kovalla työllä vai lahjakkuudella ja kovalla työllä? Saako äiti pitää lapsensa vai menettääkö hän?

…ihmiset välittivät enemmän hänestä kuin minusta. Olin tunnettu kirjailija, … Mutta kotopuolessa oli Lilan rinnalla pelkkä koriste, hänen erikoislaatuisten kykyjensä todistaja. Ne, jotka olivat tunteneet meidät syntymästämme saakka, katsoivat hänen ja hänen vetovoimansa ansioksi, että korttelissa eli minunlaisena arvostettu henkilö.

Mutta kaksi naista he ovat, sillä tämän tarinan ytimessä on ystävysten toisiaan täydentävä suhde. Heidän erilaisuutensa ja vastakohtaisuutensa ovat heidän intensiivisen suhteensa liekki ja liima.

Kuten aina, riitti kun Lila sanoi lauseenpuolikkaankin, ja aivoni reagoivat hänen auraansa, aktivoituivat ja vapauttivat älyni. Tiesin entuudestaan onnistuvani hyvin etenkin silloin, kun hän vaikka vain muutamalla ohimennen heitetyllä sanalla sai oman epävarman puoleni vakuuttumaan, että olin oikeassa. Keksin hänen hajanaisille aivoituksilleen tiiviin ja tyylikkään ilmaisun.

Ferranten sarja piirtää samaan aikaan sekä suurta kuvaa sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallisesta muutoksesta että pientä kuvaa ihmismielen ristiriitaisuuksista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Herkkä ja karkea kokonaisuus on traaginen siten kuin lukuisista ihmiskohtaloista vuosikymmenten ajan kertovan eepoksen kuuluukin olla. Sentimentaalisuutta tai nostalgiaa Ferrante välttelee taiten.

Olin se, mitä Lila itse oli milloin leikillään, milloin vakavissaan toistellut: Elena Greco, Raffaella Cerullon loistava ystävä.

Todella vaikuttavaa työtä, olipa salanimen takana sitten yksi tai useampi kirjoittaja.

Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyisi ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Suomennos on erinomainen, ja suomentaja on tehnyt mielestäni perustellun ja oikean ratkaisun siinä, ettei hän ole suomentanut napolin murteella kirjoitettuja osia millekään suomen murteelle – mikä se edes voisi olla? – vaan kääntänyt murteelliset puheet siten, että kirjoittaa ”sanoi murteella”: jolloin lukija tietää henkilön kyseisessä tilanteessa käyttävän murretta eikä yleiskieltä (italiaa).

 

Italiaan ihastuneen ihmettelyjä

Medicien naapurissa (Otava, 2008, 189 sivua) on alaotsikkonsa mukaan pieni kirja Italiasta. Enimmäkseen Kirsi Piha kuitenkin kirjoittaa lomamaakunnastaan Marchesta ja asuinkylässään tekemistään havainnoista, vaikka yleistääkin — usein vaan ei aina osuvasti — havaintonsa koko Italiaa tai kaikkia italialaisia koskeviksi.

Teos on sujuvasti joskaan ei mitenkäään persoonallisesti kirjoitettu, pääosin viihdyttävä ja osin myös informatiivinen katkelma kuvauksia italialaisesta elämänmenosta, (ruoka- ja juoma)kulttuurista sekä saapasmaalaisista ja heidän tavoistaan ja elämänasenteistaan. Italiasta kiinnostuneelle kirja on hyvinkin kiintoisaa luettavaa.

Toisaalta Piha harrastaa myös ärsyttävää kritiikittömyyttä: kaikki mustat oliivit eivät suinkaan ole värjättyjä; nykyään käytetty italian (kirja)kieli ei ole erityisen vanha tai millään tavalla sen ”arvokkaampi” kuin vaikkapa suomen kieli; ”tavallinen” suomalainen kalakeitto lienee italialaiselle vähintään yhtä ”eksoottinen” kuin päin vastoin; Suomessakin on taatusti ravintoloita, joissa saa jälkiruuaksi tuoreita hedelmiä tai marjoja (Pihan mukaan ei yhtäkään tai korkeintaan omenan voisi saada); myös Ranskassa lakkoillaan ahkerasti eikä olla siinä mielessä ”tylsän järjestelmällisiä” ja niin edelleen. Objektiivisuudesta ei tietenkään tarvitse tällaisessa fanituskirjassa piitata, mutta toisaalta faktoja voisi myös tarkistaa.

Kirjassa ei ole mainintaa siitä, että nämä pikkupakinat olisi julkaistu aiemmin erillsinä esimerkiksi jossakin lehdessä, mutta ajatus tulee välillä mieleen muun muassa siksi, että tiettyjä havaintoja ja kommentteja toistetaan.