Koti jota ei ole

Kannamme sisällämme jokaista kotia, niitäkin, joita ei enää ole, jotta meillä olisi jotain, minne palata.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020; 381 sivua) tapahtuu vuonna 2168. Maapallo on lähes asuinkelvoton, mutta ihmisasutus on levittäytynyt teknologian avulla muille taivaankappaleille.

Kirjan tulevaisuuskuva on synkkä, sillä ihmiskunta on edelleen yhtä itsekäs kuin ennenkin. Silti jotkut ajattelevat toisin:

Merkitystä on sillä, olemmeko valmiita tekemään hidasta ja vaivalloista ja turhauttavaa työtä asioiden parantamiseksi vähä vähältä. Vaikka tiedämme, ettemme tule näkemään sen tuloksia. Vaikka toiset kyseenalaistavat sen mielekkyyden. Se määrittelee, keitä olemme.

Romaanin päähenkilö Lumi Salo on syntynyt Maassa, jossa hänen vanhempansa edelleen sinnittelevät, mutta asunut sittemmin muun muassa Maan Kuussa ja parilla keinotekoisella planeetalla puolisonsa Solin kanssa. Lumi on parantaja ja Sol kasvitieteilijä. Solin analyyttiset aivot eivät välttämättä tunnista tai tunnusta Lumin merkillisiä taitoja eikä Lumi toisaalta aina ymmärrä tutkijan maailmaa ja maailmankuvaa.

Kirjassa Lumi puhuu Solille kirjoittamalla tälle – ensin sähköisiä viestejä ja sitten perinteiseen vihkoon – ja niin syntyvät Kuunpäivän kirjeet:

Siitä lähtien olen kuljettanut sinut kanssani kaikkialle, Sol, rakentanut sanoista sen maiseman, jossa kuljen, jotta se olisi myös sinun ulottuvillasi. Voin puhua sinulle silloinkin, kun et kuule, tarvitsematta pelätä, että sanat katoavat avaruuteen, mistä niitä ei poimi kukaan.

Tai niin ajattelin ennen.

Sillä myönnän, että pelko on huomaamatta asettunut minuun…
… En ehkä tapaa sinua enää, en ojenna sinulle tätä kirjaa, jota ole kantanut taivaankappaleelta toiselle. Ajelehdit etäällä, ja välissämme on tyhjää avaruutta.

Kuunpäivän talo on Lumin ja Solin yhteinen mielikuvakoti, jota he rakentavat ja muokkaavat mielikuvituksessaan mieleisekseen, millaiseksi vain.

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksillemme.

Romaanissa he ovat yhdessä vain Lumin muistoissa, sillä teoksen tapahtumien ajan Sol on koko ajan kadoksissa.

Jokaisessa maailmassa kadotamme toisemme, ja löydämme toisemme, ja kadotamme toisemme jälleen.

Itärannan luoman tulevaisuuden lohduttomuudessa on pakahduttavaa kauneutta, sillä hän kirjoittaa jälleen upeasti luoden kuvan kaukaisesta ja ihmeellisestä maailmasta, jossa on lopulta kumman paljon tuttua – vaan ei turvallista.

Miten näin surullinen kirja voikin jättää niin onnellisen olon.

Hieno fantasiaromaani

Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015; 240 sivua) on Emmi Itärannan toinen romaani ja yhtä vaikuttava lukukokemus kuin esikoinenkin.

Kudottujen kujien kaupunki on ankaran Neuvoston korkeasta tornistaan hallitsema epävakaa saari, jota tulvat ja luonnonvarojen niukkuus koettelevat. Jokaisella saaren asukkaalla on määrätty paikkansa: niin kotina kuin työpaikkanakin suuri talo, joka heille on määrätty.

Päähenkilö Eliana on yksi Seittien talon kutojista. Tarina alkaa kun hän löytää pihalta pahoinpidellyn nuoren naisen, jonka käteen on tatuoitu Elianan nimi. Salaisuuksien selvittäminen alkaa tytön nimen selvittämisestä.

Siinä on avuksi Elianan vlei Janos, joka työskentelee Sanojen talossa, ja on salaa opettanut myös Elianan lukemaan. Lukutaidon pitäminen salassa on lähes yhtä tärkeää kuin sen, että näkee unia — saati painajaisia. Neuvoston mukaan unien näkeminen — unirutto — on sairaus ja syy maailman tilaan. Hoidon sijaan unta näkemästä löydetyt tuomitaan Tahrattujen taloon eristykseen ja pakkotyöhön loppuelämäkseen.

Elianan kapinamieli kasvaa, kun hän tajuaa, että Neuvoston koneisto kyllä rankaisee uni-rikoksista, muttei edes tutki pahoinpitelyä. Kiehtovan jännittävä juoni kuljettaa päähenkilön ulos kammiostaan ja kutomosalistaan, pois kutomasta ikuisesti yhtä ja samaa, ainoaa sallittua, kuviota vain jotta sen voisi purkaa ja taas kutoa uudelleen, ja kohti yhä suurempia vaaroja osana kasvavaa vastarintaliikettä.

Juonen kanssa tasaveroinen kehun aihe on Itärannan upea kirjoitustyyli: uudet sanat ja sanojen uudet merkitykset, tutunvieraat nimet, lauseiden ja virkkeiden hyvä rytmi, kiehtovan maailman luominen kielellä, jota on suuri ilo lukea.

Kudottujen kujien kaupunki on enemmän fantasiaromaani kuin esikoisromaani Teemestarin kirja, joka on selkeä dystopia. Elianan tarinassa ei ehkä edes olla maapallolla, meidän maailmassamme, tai missään suhteessa aikaamme. Mutta teemat ovat ikiaikaisia: rakkaus, uskollisuus, valta, yksilönvapaus, vastarinta mielivallan edessä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus,

Itäranta on kirjoittanut tämänkin teoksensa samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Onneksi myös muut kuin me vähäiset suomen taitajat pääsevät nauttimaan tästä hienosta romaanista.