Iskästä ja lapsuudesta

Missä isä on? (Huippu, 2022; Vati, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 203 sivua) on itsenäinen mutta tavallaan jatkoa Monika Helferin Roskaväkeä-teokselle. Teos on edeltäjänsä tavoin romaani, muistelma, muistelmaromaani, romaanimuistelma.

”Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin.”
”Toden vain keksityn?”
Sanoin: ”Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?”

Isä tai iskä (Vati) oli hiljainen mies, jolla oli sotamuistona jalkaproteesi. Hän toimi Itävallan vuoristossa sotainvalidien toipilaskodin johtajana.

”Jos tietää, mitä joku ajattelee, voi sen nähdä hänen kasvoiltaan”, äitipuoleni sanoi.
”Ei hänen”, minä sanoin. ”Hänen kasvoiltaan ei voinut koskaan nähdä mitään.”

Isä myös kokosi itselleen kirjaston. Ensin toipilaskotiin, sitten omaansa, aina itselleen.

Tiesin kyllä sen, että isämme saattoi olla kirjariippuvuudessaan häikäilemätön. Muista piittaamaton. …kun äitimme oli jo kuollut ja isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja me kökötimme Bregenzissä ahtaassa asunnossa ja kun isä oi töissä verotoimistossa ja kaunisteli vapaa-ajallaan pimeästi veroilmoituksia, hän käytti nuo rahat yksinomaan kirjoihin. …sillä, mistä rahat tulivat, oli vähemmän merkitystä kuin sillä, mihin ne käytettiin.

Äidin kuoleman jälkeen lasten elämä muuttuu täysin. He saavat kodin tädin ennestään ahtaasta kaupunkiasunnosta. Puolisonsa kuoleman jälkeen isä katoaa pitkäksi aikaa lastensa elämästä.

Helfer kirjoittaa koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Teos on pieni suuri tarina onnellisen lapsuuden lopusta ja vanhempien menetyksestä sekä vaiteliaasta miehestä, joka rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt muistelen sitä, minusta tuntuu, että aina ollessani hänen kanssaan kirjastossa ulkona satoi, sisällä me emme enää olleet tässä maailmassa, hän sytytti valot ja kirjojen selkämyksille laskeutui taianomainen hohde.

Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.