Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Salzburg kuoleman ja koston näyttämönä

Ursula Poznanskin ensimmäisen dekkari Viisi teki sen verran hyvän vaikutuksen, että tartuin innokkaasti toiseen Beatrice Kaspary -kirjaan Sokeat linnut (Atena, 2014; Blinde Vögel, 2013; suomentanut Anne Mäkelä), joka esikoisen tavoin sijoittuu Salzburgiin. Postikorttimaisen kauniissa kaupungissa tapahtuu jälleen murhia, vaikka ensin näyttääkin siltä, että runoaiheisen Facebook-ryhmän jäsenet ovat varsin itsemurha-alttiita.

Kun poliisille ensimmäisistä kuolemantapauksista — naisen ja miehen ruumiit leirintäalueella — lisätietoja puhelimessa luvannut mies sitten kuolee ennen kuin ennättää tulla kertomaan enempää, liittyy Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary runoryhmään tekaistulla käyttäjäprofiililla saadakseen sisäpiirin tietoa ryhmäläisistä ja heidän välisistään suhteista.

Sarjan aloitusosa kietoutui kiinnostavasti geokätköilyn ympärille; nyt keskiössä on sosiaalinen media, jossa on helppo esittää ja valehdella, kenties myös manipuloida.

Sokeat linnut ei yllä samaan tiiviyteen ja intensiivisyyteen kuin Viisi, mutta hyvää jännitystä se on. Juonikuviot ja loppuratkaisu ovat kaukana tavanomaisimmista dekkarikliseistä ja tapahtumien taustat raa’assa kohtalonomaisuudessaan lähes oksettavan uskottavia.

(Tämä on ensimmäinen johtolanka.)

Kirjailijan haastattelu Lukulampussa.