Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.

Mainokset

Agathan tyyliin tuntureilla

Norjalainen Anne Holt on nostanut dekkarissaan 1222 (Gummerus, 2008) jälleen päähenkilöksi Hanne Wilhelmsenin, vaikkei tämä enää poliisi olekaan. Pyörätuolilla liikkuva, halvaantunut Hanne, joka on matkalla Oslosta Bergeniin, joutuu näet evakkoon syrjäiseen, 1222 m korkeudessa sijaitsevaan tunturihotelliin, niin kuin kaikki muutkin raiteilta suistuneen junan matkustajat – mukaanlukien sala(perä)isen lisävaunun matkustajat.

Vaikka jo myrsky tuo teokseen oman jännityksensä, tapahtuu hotellissa pian murha jos toinenkin, eikä Hanne pääsee pakoon rikostutkijan luontoaan. Eristetyssä, vieraiden ihmisten muodostamassa piirissä hän joutuu myös kommunikoimaan enemmän kuin vuosiin, jopa solmimaan ihmissuhteita, vaikkei halua tuntea mitään tarvetta sellaiseen.

1222 on kunnianosoitus klassiselle dekkarille, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nyky-Norjaan. Ei teoksessa syyttä viitata Agatha Christien 10 pieneen neekeripoikaan, onhan molemmissa tapahtumapaikkana rajattu, suljettu alue, jossa alkaa tapahtua murhia. Väkeä Holtin romaanissa on sentään reilusti kymmentä enemmän, ja murhaajakin löytyy ennen kuin koko joukko on päässyt hengestään.

Paitsi kevyehko ja varsin viihdyttävä dekkari, on 1222 myös eräänlainen pienoiskuva Norjasta ja norjalaisista, jotka yltäkylläisyydessään ovat tulleet itsekkäiksi ja ahneiksi, vain omaa etuaan ajaviksi ja haluttomiksi auttamaan muita.