Dekkariviikko 2016 — ruotsalainen tapaus

Lotus Blues (WSOY, 2016; Lotus Blues, 2016, suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki; 418 sivua) ei jatka Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman -sarjaa, vaan tuo päähenkilöksi asianajaja Martin Bennerin, itsevarman, rikkaan, komean ja menestyvän seksiaddiktin, jolla onneksi on myös pehmeä kohtansa eli huollettavansa: sisaren orvoksi jäänyt tytär, nelivuotias Belle.

Tarinan alussa Bobbyksi esittäytyvä mies haluaa Martinin puhdistavan sisarvainajansa Saran muiston. Tämä tosin ennätti tunnustaa tehneensä viisi murhaa Ruotsissa ja Teksasissa ennen kuin piilotti poikansa Mion ja teki sitten itsemurhan. Brenner hangoittelee ensin vastaan, mutta kiinnostuu sitten kuitenkin tapauksesta ja alkaa tutkia Saran ja Mion kohtaloa yhtiökumppaninsa ja ex-naisystävänsä Lucyn kanssa. Pian tutkimukset vievät heidät Teksasiin, jossa myös Martinilla on menneisyys.

Synkkäsvyinen jännitysromaani etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti. Martinin minä-kerronnan väliin on koukuttavasti sijoiteltu lehtihaastattelua, joka on tehty tapahtumia myöhemmin ja paljastaa, ettei tarinalla ehkä ole onnellinen loppu. Jonkinlaiseen väliratkaisuun kuitenkin päästään, mutta Saran pojan kohtalo kuitenkin selvinnee sarjan toisessa osassa, nimeltä Mion blues, joka ilmestyy onneksi jo lokakuussa. Oikeastaan olisi pitänyt odottaa Lotus Bluesin lukemista syksyyn ja lukea bluesit peräkkäin.
Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle

Mainokset

Hirveän hyvä

Marko Kilpi on jälleen kirjoittanut vaikuttavan rikosromaanin. Kuolematon (Gummerus, 2013) on kirja pahuuden kierteestä. Kilpi ei kuitenkaan mässäile julmuuksilla, vaan annostelee väkivaltakuvauksia niin maltillisesti kuin pedofiliasta kertovassa romaanissa vain voi, lukijaa säästäen.

Pääosissa ovat poliisit Olli Repo ja Elias Kaski. Kaikki alkaa pikkurikollisen näyttävästä itsemurhasta, jonka he yrittävät estää. Pian tapauksen selvittelyyn kytkeytyy valtava vyyhti nykyisiä ja menneitä rikoksia, joiden takana asuu äärimmäinen pahuuden jatkumo.

Kilven synkkä romaani on vahvasti yhteiskunnallinen. Kirjailija osaa kertoa niin poliisien kuin rikollistenkin ajatuksista ja tunteista satuttavasti, rehellisesti, todenmakuisesti, ajatuksiaherättävästi. Miten suojella lapsia; miten katkaista kierre, jossa kaikkein heikoimmat kärsivät?

Kilpi kirjoittaa lennokkaasti ja etenkin toimintakohtauksissa lyhyin, iskevin lausein. Dialogi on luontevaa, tyyli kunnossa, aihe hallussa.

Uskottavasti ihmissuhteista

Karin Alvtegenin uusin romaani Todennäköinen tarina (WSOY, 2012. En sannolik historia, 2010; suomentanut Laura Jänisniemi) ei ole rikosromaani niin kuin hänen aiemmat teoksensa ovat ainakin jossain mielessä kaikki olleet. Kyse on psykologisesta ihmissuhderomaanista.

Alvtegenin aiempien teosten tavoin tarina imaisi minut välittömästi maailmaansa. Tapahtumapaikkana on pieni kylä ja sen maaseutuhotelli Norlannissa. Hotellin omistaja Helena on keski-ikäinen nainen, joka on viettänyt ankean lapsuutensa onnellisimmat hetket kesälapsena tässä kylässä. Naapurissa asuu yhä lapsuuskesien ystävä Anna-Karin; hieman kauempana kummajaiseksi leimattu Verner.

Hotellilla ei mene kovin hyvin eikä se ole kokonaan valmis, kun Helenan mies päättää lähteä takaisin Tukholmaan. Pariskunnan teini-ikäinen tytär Emelie jää äitinsä luo lojaaliudesta, ei siksi että viihtyisi pienessä kylässä ilman yhtäkään samanikäistä ystävää.

Toinen keski-ikäinen päähenkilö on rikas liikemies Anders, joka on kadottannut elämänhalunsa, kun päätyy sattumalta Helenan hotelliin. Kyynikko kohtaa katkeran naisen, mutta heidän välilleen syntyy jotakin positiivista.

Yhdenkään kirjan aikuishenkilön lapsuusmuistoissa ei paljon onnellisuutta ole. Helenalla oli juoppo äiti eikä lainkaan isää; Andersin äiti kuoli ja isä leijaili kvanttifysiikan maailmassa jalat tukevasti ilmassa; Anna-Karin kasvoi suvaitsemattomuuden keskellä; Verneriä pidettiin hädin tuskin ihmisenä. Se vaikutti siihen, mitä heistä tuli, mutta he kaikki eivät jääneet lapsuutensa vangeiksi.

Romaani onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä on helppo lukea, vaikka siinä puhutaan isoista asioista: kuka olen, mistä tulen ja minne menen; miten kohtelen toisia ihmisiä; katsonko eteenpäin vai olenko jumittunut menneisyyteen; mitä minulla on annettavana muille ja maailmalle sen sijaan, että vaatisin ja olettaisin aina vain jotakin maailmalta ja muilta itselleni.

Kannattaa lukea.