Dekkariklassikko

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Agatha Christien joistakin klassikkodekkareista on ilmestynyt uusia suomennoksia. Luin rikosromaanin kuningattaren kenties tunnetuimman teoksen Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2019; And then there were none, 1939; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 291 sivua) muistamatta vuosikymmenten takaisista edellisistä lukukerroista juuri muuta kuin sen, että kymmenen ihmistä kuolee yksitellen pienellä saarella noudatellen vanhaa lastenlorua.

Hämärästi muistin myös sen, että toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset houkutellaan saarelle erilaisin syin, ja että joku on lääkäri, toinen tuomari ja kolmas poliisi. Muistelin myös, että viimeinen hirttäytyy. Syyllistä en muistanut.

Muistini ei pettänyt. Pääsin taas ihmettelemään brittilastenloru(je)n hurjuutta. Tämän tarinan nursery rhyme – joka ilmeisesti onkin minstrel song vuodelta 1868 – kertoo kymmenestä pienestä sotilaspojasta (aiemmissa versioissa neekeri- tai intiaanipojasta), joista jokainen vuorollaan kuolee. Jouduin myös pähkäilemään osallistujien innokkuutta matkustaa kiviselle saaripahaselle, vaikka sen kiehtovuus toki taustoitetaan, ja vaikka jokaisella on syynsä ja perustelunsa. Silti: Lähtisitkö sinä viikoksi tuntemattomien seuraan jonkun puolitutun taloon meren saarelle? Huom! Ennen matkapuhelinten ja internetin aikaa.

Päädyin lukemaan dekkaria melkein kuin kuuluisa piru vielä kuuluisampaa pyhää kirjaa. Saarelle kootaan kolme naista : tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent, vähävarainen opettajatar Vera Claythorne ja arka keittäjä Ethel Rogers; sekä seitsemän miestä: viinaanmenevä tohtori Edward Armstrong, jyrkkä tuomari Lawrence Wargrave, kiero komisario William Blore, eläköitynyt leskikenraali John Macarthur, kunnoton autohurjastelija Anthony Marston, siekailematon seikkailija Philip Lombard ja levoton lakeija Thomas Rogers. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on jo mainittu vanha loru, jonka moni tuntee lapsuudestaan. Heistä se sopii Soldier’s Island -saarelle siinä missä ruokasalin kymmen pienen sotilasfiguurin asetelmakin.

Kummassakaan ei ole mitään pahaenteistä vielä silloinkaan, kun äänilevy heti ensimmäisenä iltana kuuluttaa julki heidän rikoksensa. Yhtä lukuunottamatta heistä jokaisen omatunnon kuvaillaan silti jotenkin kolkuttelevan, ja suurin osa heistä kommentoi muille kuolemantapausta, joista heitä vaaditaan tilille. Ajalle kuvaavaa on, että siinä missä kahdeksaa heistä syytetään yhden ja yhtä kahden (ilmeisesti) britin kuolemasta, on yksi syytteessä peräti kahdenkymmenen itäafrikkalaisen ”alkuasukkaan” tappamisesta.

…No, on tietysti herra Lombard. Hän myöntää, että jätti kaksikymmentä miestään kuolemaan.”

Vera sanoi: ”He olivat vain alkuasukkaita.”

Emily Brent sanoi terävästi:

”Mustia vai valkoisia, he ovat meidän veljiämme.”

Ehkä sekin kuvaa aikaa, että palvelijaluokkaan kuuluva aviopari vastaa yhdessä vain yhden ”ylemmän” ihmisen hengenmenosta.

Ainakin lukijalle on varsin varhain ilmeistä, että kaiken takana on joku, jonka mielestä jokainen heistä ansaitsee kuolemanrangaistuksen selvittyään murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta rangaistuksetta. Kuolemantuomio oli Britanniassa voimassa vuoteen 1969 ja viimeinen ihminen teloitettiin siellä viisi vuotta aiemmin. (Btw, nykybriteistä noin puolet palauttaisi kuolemantuomion. Lienevätkö sama puolikas, joka äänesti Brexitin puolesta?)

Alkuasetelman jälkeen päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin, eivätkä sen enempää ruokasalin yksi kerrallaan katoavat keramiikkahahmot kuin lorun sanatkaan ole kenestäkään enää hauskoja.

Koska lukija ei oikeastaan ennätä tutustua henkilöihin, vaan näkee heidät lähinnä pelinappuloina, eivät heidän kuolemansa juuri liikuta, vaan huomio kiinnittyy kokonaan juoneen: Miten tämä on toteutettu? Onko tarinassa aukkoja? Voiko murhaajan päätellä jostain? Yllättääkö loppuratkaisu? Kyseessä on siis arvoitusdekkari parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Vinkkejä Christie kyllä tarjoaa, mutta kuinka moni pystyy seulomaan oikeat vääristä?

Äkkiä hän tiesi, että ei halunnut lähteä saarelta lainkaan.

Murhaaja vai yksi uhreista?

”Aika käy vähiin — niin vähiin. Minun ikävä kyllä täytyy vaatia, että minua ei häirittäisi.”

”Te ette ymmärrä — ette ymmärrä alkuunkaan. Menkää pois.”

Murhaaja vai yksi uhreista?

Loppuratkaisun selvittyä tiedetään, että kyseessä on kosto. Yksi kymmenestä on päättänyt, että nämä kymmenen ihmistä ansaitsevat kuolla ja suunnitellut äärettömän monimutkaisen (ja viimeisten kuolemien osalta mielestäni psykologisesti epäuskottavan) tavan tappaa heidät. Muiden muassa miamilainen rikospaikkatutkija Dexter, tuo vain pahojen ihmisten sarjamurhaaja, on siis velkaa Dame Agathalle. Ei hänen tuotantonsa syyttä pysy klassikkokategoriassa vuosikymmenestä toiseen. Perustarinat on keksitty ja toteutettu moneen kertaan.

Oma suosikkini tämä ei Christien tuotannossa ole. Lienee parasta lukea muutkin uudet suomennokset, sillä klassikot eivät vanhene, vaikka niiden suomennoksille voi niin käydä, outoa kyllä.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien kymmenenteen klassikkohaasteeseen. Taikakirjaimet-blogista löydät haasteen säännöt, linkit osallistujablogeihin ja myös aiempein yhdeksän haasteen tiedot.

klassikkohaaste10

 

Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

 

Dekkariviikko 2016 — ruotsalainen tapaus

Lotus Blues (WSOY, 2016; Lotus Blues, 2016, suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki; 418 sivua) ei jatka Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman -sarjaa, vaan tuo päähenkilöksi asianajaja Martin Bennerin, itsevarman, rikkaan, komean ja menestyvän seksiaddiktin, jolla onneksi on myös pehmeä kohtansa eli huollettavansa: sisaren orvoksi jäänyt tytär, nelivuotias Belle.

Tarinan alussa Bobbyksi esittäytyvä mies haluaa Martinin puhdistavan sisarvainajansa Saran muiston. Tämä tosin ennätti tunnustaa tehneensä viisi murhaa Ruotsissa ja Teksasissa ennen kuin piilotti poikansa Mion ja teki sitten itsemurhan. Brenner hangoittelee ensin vastaan, mutta kiinnostuu sitten kuitenkin tapauksesta ja alkaa tutkia Saran ja Mion kohtaloa yhtiökumppaninsa ja ex-naisystävänsä Lucyn kanssa. Pian tutkimukset vievät heidät Teksasiin, jossa myös Martinilla on menneisyys.

Synkkäsvyinen jännitysromaani etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti. Martinin minä-kerronnan väliin on koukuttavasti sijoiteltu lehtihaastattelua, joka on tehty tapahtumia myöhemmin ja paljastaa, ettei tarinalla ehkä ole onnellinen loppu. Jonkinlaiseen väliratkaisuun kuitenkin päästään, mutta Saran pojan kohtalo kuitenkin selvinnee sarjan toisessa osassa, nimeltä Mion blues, joka ilmestyy onneksi jo lokakuussa. Oikeastaan olisi pitänyt odottaa Lotus Bluesin lukemista syksyyn ja lukea bluesit peräkkäin.
Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle