Avainsana-arkisto: jännitys

Suomalainen seikkailusarja aikuisille

Aina kun he sattuivat yhteen, piti kohta paeta jotakuta, joka tahtoi päästää heistä ilmat pihalle.

Markus Falkiilta on ilmestynyt toistaiseksi kaksi kevyttä, sujuvaa ja hieman vanhanaikaista viihderomaania, joita kutsun seikkailuiksi. Niissä on sopivasti jännitystä ja hieman romantiikkaa sekä mukavasti (kulttuuri)historiaa ja paljon matkailua. Kunnollisella rahoituksella näistä saisi valloittavan elokuva- tai tv-sarjan.

Profeetan soturit (Otava, 2018; 345 sivua) aloittaa sarjan, jonka päähenkilö on suomalainen Lähi-idän tutkija Tuomas Pyy. Hän saa Beirutin konferenssimatkallaan käsiinsä uskonnollisen käsikirjoituksen, joka aidoksi todistettuna olisi todellinen sensaatio. Beirutissa Pyy myös tutustuu italialaiseen tutkijaan Carla Contiin, jonka on kerran aiemmin ohimennen tavannut.

– Tahtoisitko julkaista kanssani käsikirjoituksesta kriittisen laitoksen, jos se löytyy? Ja muussa tapauksessa, kirjoittaa yhdessä siitä artikkelin, jossa julkaisemme valokuvat?

Käsikirjoitukselle olisi tietysti muitakin ottajia – erityisesti piilossa pitäjiä ja salaajia, sen verran poikkeuksellinen ja jopa vaarallinen se on – joten seikkailun, jolle Pyy ja Conti lopulta yhdessä päätyvät, teemana on matkustaminen käsikirjoituksen kanssa kohti turvallista säilytyspaikkaa.

Luonnollisesti tuolla matkalla on monta mutkaa. Jännittävä reissu, jolla käydään myös Suomessa Helsingissä sekä Tuomaan siskon kesämökillä, on viihdyttävää luettavaa ja osui kohdalleni juuri sellaiseen aikaan, kun tällaista nopealukuista viihdykettä tarvitsin.

Niinpä luin heti perään sarjan toisen osan Aleppon kirjurin (Otava, 2019; 347 sivua), jossa Conti ja Pyy päätyvät kansainvälisen antiikkikaupan laittomuuksien jäljille. Tarina alkaa tällä kertaa Istanbulista, jossa Carlan poikaystävä katoaa. Tämä on salaa ollut ostamassa laittomilta markkinoilta mahdollisesti hyvinkin vanhaa ja arvokasta tavaraa. Tällä kertaa oleillaan muun muassa Carlan vanhempien kodissa Venetsiassa.

Entä jos patsas oli todella muinaisbabylonialainen, tai heettien valtakunnan peruja? Se olisi upea löytö.

Näkökulma kirjoissa on on Tuomas Pyyn ja toinen päähenkilö Carla Conti nähdään ja koetaan hänen kauttaan. Pyy on subjekti ja Conti objekti, vaikka onkin vähintään yhtä aktiivinen toimija kuin Pyy. Voisikohan Falk jatkossa päästää lukijan myös Carlan ajatuksiin ja tunteisiin?

Tuon asetelman lievän häiritsevyyden lisäksi kirjastoammattilaista harmittaa myös se, että Pyyllä (ja/tai Falkilla) on hieman erikoinen käsitys Helsingin yliopiston kirjaston ja Suomen Kansalliskirjaston suhteesta.

Carla mietti. – Voiko yliopistonne kirjastoa käyttää vapaasti?
– Kyllä. Meillä on opiskelijakirjasto ja pääkirjasto, ja molempien hyllyssä olevia kokoelmia voi käyttää kuka vain.

He poistuivat Kaisa-kirjaston toiselta puolelta kadulle, ja Tuomas vei Carlan pääkirjaston eteen.

Todellisuudessa Helsingin yliopiston pääkirjasto, joka Pyylle on siis ”opiskelijakirjasto”, sijaitsee Kaisa-talossa. Pyyn pääkirjastoksi mieltämä Kansalliskirjasto on Helsingin yliopiston erillislaitos, joka kehittää ja tarjoaa kansallisia palveluja yliopistojen kirjastoille, yleisille kirjastoille, ammattikorkeakoulukirjastoille ja erikoiskirjastoille sekä edistää kirjastoalan kotimaista ja kansainvälistä yhteistyötä sekä tallettaa yhteistyössä julkaisualan toimijoiden kanssa kotimaisen julkaisutuotannon tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Mutta fiktiotahan nämä viihdyttävät romaanit ovat ja siinä maailmassa voivat kirjastojen nimet ja suhteet olla toisin kuin todellisuudessa.

Markus Falk on aviopari Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan yhteinen kirjailijanimi.

alepkir

Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.

 

 

 

 

kansikuva

Laskelmoitu trilleri

Lars Keplerin Joona Linna -trillerisarjan viides osa Vainooja (Tammi, 2015; Stalker, 2014; suomentanut Kari Koski; 617 sivua) jatkaa kaupalliseksi menestykseksi todetulla tyylillä. Preesensmuoto ja lyhyet luvut saavat kääntämään esille yhä uuden sivun paksussa, tiivistunnelmaisessa, yksityiskohtaisessa ja väkivaltaisessa jännärissä.

Juonta ei tällaisen kirjan kohdalla ole syytä avata paljon enempää kuin teoksen nimi ilmaisee. Kyse on äärimmäisestä vainoamisesta, stalkkaamisesta, joka huipentuu hillittömiin väkivallan purkauksiin. Entinen poliisi Joona Linna palaa mukakuolleista. Hypnotisoija Erik Maria Bark joutuu äärimmäiseen pulaan.

Luin teosta kuin puoliksi hypnotisoituna, malttamatta lopettaa, mutta päästyäni loppuun olin jotenkin pettynyt. Mikään tai kukaan ei jäänyt askaruttamaan. Intensiivinen lukukokemus oli ja meni. Aiemmin kiittelin kirjailija(i)n henkilökuvaustaitoja; nyt nekin on urhattu elokuvakäsikirjoitusmaiselle juonitykitykselle. Silti viihdyin kirjan parissa hyvin — taitavaa.

Nimerkilllä Lars Kepler kirjoittaa aviopari Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril.