Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.

 

 

 

 

Mainokset

Laskelmoitu trilleri

kansikuva

Lars Keplerin Joona Linna -trillerisarjan viides osa Vainooja (Tammi, 2015; Stalker, 2014; suomentanut Kari Koski; 617 sivua) jatkaa kaupalliseksi menestykseksi todetulla tyylillä. Preesensmuoto ja lyhyet luvut saavat kääntämään esille yhä uuden sivun paksussa, tiivistunnelmaisessa, yksityiskohtaisessa ja väkivaltaisessa jännärissä.

Juonta ei tällaisen kirjan kohdalla ole syytä avata paljon enempää kuin teoksen nimi ilmaisee. Kyse on äärimmäisestä vainoamisesta, stalkkaamisesta, joka huipentuu hillittömiin väkivallan purkauksiin. Entinen poliisi Joona Linna palaa mukakuolleista. Hypnotisoija Erik Maria Bark joutuu äärimmäiseen pulaan.

Luin teosta kuin puoliksi hypnotisoituna, malttamatta lopettaa, mutta päästyäni loppuun olin jotenkin pettynyt. Mikään tai kukaan ei jäänyt askaruttamaan. Intensiivinen lukukokemus oli ja meni. Aiemmin kiittelin kirjailija(i)n henkilökuvaustaitoja; nyt nekin on urhattu elokuvakäsikirjoitusmaiselle juonitykitykselle. Silti viihdyin kirjan parissa hyvin — taitavaa.

Nimerkilllä Lars Kepler kirjoittaa aviopari Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril.

Synkkäsävyinen trilleri

Joakim Zanderin Uimari (Tammi, 2015; Simmaren, 2013, suomentanut Katriina Huttunen; 381 sivua) on ruotsalaistrilleri kansainvälisin maustein. Terrorismin vastainen sota vaatii uhreja eivätkä sivulliset sellaiset ole kuin työtapaturmia. Nykyhetken raakoja tapahtumia taustoittavat menneisyyden teot, joissa yksityinen ja firman etu olivat ristiriidassa.

Päähenkilöitä on useita ja kestää aikansa ennen kuin heidän välisensä yhteydet saadaan esille. On asianajajia, hakkereita, lobbareita, palkkasotilaita ja isovanhempia. Eikä heistä kukaan saa osaa sellaisena päähenkilönä, jossa olisi syvyyttä, henkilöyttä.

On autopommeja, juonittelua, salakuuntelua, takaa-ajoja, teloituksia, vakoilua, vankeutta. On Bryssel, Damaskos, Kabul, Langley, Tukholma, Tukholman ulkosaaristo. 

Juoni on monisyinen ja jännittävä. Teos on vauhdikas ja viihdyttävä. Silti jälkimaku on jotenkin vaisu. Teoksessa on laskelmoitua menestyskonseptipotentaalia enemmän kuin halua kertoa hyvä tarina.

Suomennos on pääosin laatutyötä, vaikka Bruggesta onkin tullut Brygge, eikä soccer ole kääntynyt jalkapalloksi.