Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.

 

 

 

 

Lontoon kadut

Pekka Hiltusen Studio-sarja on kiehtovaa jännitystä, jossa näkökulma ei ole rikostutkinnan, vaan ”maailman virheitä” korjaavan lontoolaisryhmän, jota johtaa suomalaissyntyinen Mari, ja jolle tekee hommia graafikon työnsä ohessa Lia, hänkin Suomesta.

Sarjan kolmas romaani Varo minua (WSOY, 2015; 446 s.) tuo poliisin turhan lähelle Studion salaperäisiä ja pääosin laittomia, mutta oikeudenmukaisia, toimia. Myös Lian menneisyys tulee Lontooseen uhkaavana ja vaarallisena.

Sitä huolimatta Mari johtaa monitaitoisen joukkonsa suuroperaatioon Lontoon rikollisjengien armottomaan todellisuuteen.

Romaanin maailma on mielikuvituksellisen kiehtova ja risteävät juonikuviot niin jännittäviä, ettei lukemisessa malta taukoja pitää. Hiltunen osaa asiansa — ei ihme, että sarja on menestynyt myös brittimarkkinoilla.

Mustaa, niin mustaa

Antti Tuomainen kirjoittaa erittäin synkkiä tarinoita. Olen siitä huolimatta pitänyt hänen kirjoitustyylistään ja tarinointitaidostaan. Uusin jännitysromaani Kaivos (Like, 2015; 325 sivua) osoittautui kuitenkin minun makuuni liian mustaksi. Kerrontataito Tuomaisella on toki yhä hallussaan enkä sentään halunnut lukemista kesken jättää.

Teoksen päähenkilö Janne Vuori on toimittaja, joka on valmis urhaamaan kaiken muun, kun pääsee kaikkien aikojen ympäristörikoksen jäljille. Pohjoissuomalainen kaivos ei suinkaan pelasta Suomea taloudellisesta lamasta, vaan rimpuilee jätevesiensä kanssa laittomin keinoin. Samaan aikaan yhtiön johtoryhmä näyttää harvenevan epätavallisen tiuhaan tahtiin.

Toisena keskushenkilönä toimii tappaja nimeltä Emil. Tietenkin Janne ja Emil liittyvät toisiinsa — jopa tavalla, jonka aavistaa ennen kuin se paljastetaan. Ihmissuhdekuvio on Tuomaiselle ominaisen outo.

Romaanissa kuvataan runsaasti erilaista väkivaltaa. Suurin osa siitä on teoksen todellisuudessa perusteltua. Sen sijaan en ymmärtänyt Emilin lukeman hirmutekoja listaavan kirjan sisällön selostamista laajasti; vähemmälläkin olisi selvinnyt, miksi hän sitä luki.

Myös kaivosteollisuutta kuvataan laveasti ja se sopii teemaan. Rikoksia ja niiden syitä on kovin monenlaisia, -kokoisia ja -tasoisia.