Julma maailma, kaikille

Anne-Maija Aalto sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon nuorten aikuisten dystopiastaan Mistä valo pääsee sisään (Otava, 2021; 320 sivua). Se on jatkoa Topelius-ehdokkaana olleelle romaanille Korento (Otava, 2020; 387 sivua), mutta kirjat voi lukea myös erikseen tai eri järjestyksessä. Kirjojen lähitulevaisuuden maailma on sama, mutta kumpikin teos on ehyt kokonaisuus.

On hetkiä, jolloin maailma on niin kaunis, että melkein saatan unohtaa kaiken sen, mikä siinä on vialla.

Korennon keskiössä on kaksi nuorta naista. Satomi ja Mai ovat syntyneet ulkokansalaisen internointikylään saarella, jota ennen sanottiin Japaniksi. Suurta osaa maailmasta – tyttöjen koko elämää – hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni.

Ulkokansalaisten elämä on täynnä työtä kokokansalaisten eteen. Välillä he keräävät rannalta muoviroskaa, jotta kokokansalaiset pääsevät viettämään sinne vapaa-aikaa. Toisinaan he tekevät pitkää päivää kemiantehtaissa, joiden tuotteista he eivät tiedä muuta kuin sen, ettei niiden valmistaminen ole terveellistä. Välillä heidät määrätään vaatetehtaaseen. Sotilaat vartioivat kylää, teitä, kuljetuksia, kiintiöannoksia jakelevaa toria, kaivoa josta saa tunkkaista vettä.

Heidän vanhempansa ovat olleet leireillä tai työkomennuksilla eikä pienessä kylässä ole kuin yksi nuori mies, Main jalkavammainen veli. Satomin isä on sokeutettu, äiti tapettu. Mailla on äiti ja nuorempi hänen pikkusiskoistaan on kylän nuorin lapsi. Enempää ei synny, sillä kaikki ulkokansalaisnaiset steriloidaan.

Tunnen pelon kaiken aikaa kurkussani terävänä ja muodottomana. Se kuristaa. Kun me kuljemme vieretysten rantaa pitkin, kuulen kuinka ukkonen jyrähtelee kaukana merellä. Myrsky on nousemassa: näen kuinka pilvet jo riippuvat taivaanrannassa kuin raskas esirippu. Jokin on alkamassa, tunnen sen.

Elämä on köyhää eikä tulevaisuudessa näy toivoa, mutta onhan heillä sentään toisensa. Sitten Mai joutuu komentaja Ratikofin Nymfiksi ja Satomi jää yksin. Kaikki näyttää muuttuvan muutenkin vain entistä pahemmaksi.

On enää jäljellä vain yksi puoli: omamme. Sääli, että ymmärrämme sen vasta nyt.

Mistä valo pääsee sisään esittelee aluksi kokokansalainen Aleksein, joka on juuri palannut veden saartamaan Tokioon opiskelemasta Moskovasta. Hänen etäinen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta ja vielä etäisempi äitinsä katoaa yhä syvemmälle virtuaalitodellisuuteen.

Aleksein on määrä seurata isäänsä lääkärin ja tutkijan ammatissa eikä häneltä kysytä, mitä hän siitä ajattelee. Ennen opintoja Pekingissä hän harjoittelee ihmistutkimuslaitoksessa, jossa hänelle osoitetaan oma koeyksilö, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää. Koeyksilö on tuttu Korennosta.

Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.

Ei Itäisten Kauppaliittojen Unioni useimmille sen kokokansalaisillekaan mikään onnela ole.

Järjestelmä perustuu siihen, että kaikki vahtivat kaiken aikaa toisiaan. Yksityisyyttä ei ole.

Sitten Aleksei tutustuu Marijaan ja kaikki muuttuu.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan näen tulevaisuudessani muutakin kuin pelkkää pimeää. Näen siellä mahdollisuuden, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.

Pidin Korennosta – joka on ulkoasultaankin todella kaunis – enemmän kuin sen Finlandia-palkitusta jatkosta, mutta molemmat ovat valtavan hienoja romaaneja, jotka sopivat erittäin hyvin myös vanhemmille aikuisille.

Aallon luoma tulevaisuuden maailma on kaikessa julmuudessaan ehyt, jopa kaunis. Hän kirjoittaa hienoa suomen kieltä, luo kiinnostavia henkilöhahmoja ja punoo huikeita juonia.

Muistin ja muistamisen, ihmisyyden ja inhimillisyyden, toivon ja tulevaisuuden teemat ovat suuria. Aiheisiin kuuluvat myös sekä rasismi ja epätasa-arvo, alistuminen ja totteleminen, petturuus ja viha, välinpitämättömyys ja julmuus että kapina ja vastarinta, ystävyys ja rakkaus, toivo ja luottamus. Aalto kirjoittaa kaikesta taiten, varmalla otteella, luomaansa maailman uskoen, lukijaan luottaen.

Miten innostavaa, että Suomessa kirjoitetaan näin upeaa nuorten (aikuisten) kirjallisuutta!

Melkein täydellinen murha

Olen sillä(kin) tavalla mukavuudenhaluinen, että luen aika vähän muiden kuin länsimaisten kirjailijoiden kirjoja. En tiedä, olisinko osannut tarttua japanilaisen Keigo Higashinon rikosromaaniin Uskollinen naapuri (Punainen silakka, 2020; 『容疑者Xの献身』Yogisha X no kenshin, 2005; suomentanut Raisa Rorrasmaa; 287 sivua), ellei sitä olisi palkittu Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Jännittävää ja hienoa, että Suomessa on yksinomaan japanilaisen kirjallisuuden kustantamiseen erikoistunut pienkustantamo.

Uskollinen naapuri on Higashinon läpimurtoteos ja kirjailija on nykyisin Japanin suosituin dekkaristi. Juoni on kieltämättä huippukekseliäs. Syyllinen tiedetään heti ensimmäisessä luvussa, mutta saavatko poliisit sen selville, ja onko heillä keinoja todistaa se.

Eväspuodin myyjä Yasuko Hanaoka tulee tyttärensä Misaton avustuksella tappaneeksi ex-miehensä. Ennen kuin hän ennättää soittaa poliisille ja tunnustaa, saapuu naapuriasunnosta pelastavaksi ritariksi yksinäinen matematiikan opettaja Tetsuya Ishigami. Hän sanoo auttavansa ruumiin hävittämisessä sekä huolehtivansa tarvittaessa alibista. Yasuko suostuu, sillä hän ei halua Misaton osuuden paljastuvan.

Poliisi toki löytää aikanaan ruumiin, mutta aivan omin neuvoin ei fiksun miehen mutkikasta juonta saada paljastettua. Rikosetsivä Kusanagilla on ystävä, joka on ennenkin auttanut rikosten selvittämisessä, fysiikan professori Manabu Yukawa. Yllättäen hän tuntee Ishigamin. Alkaa kahden huippuälykkään mielen taistelu.

Higashino ei mässäile väkivallalla tai kehittele kihelmöivää jännitystä, vaan rakentaa perinteisen dekkarin ja psykologisen rikosromaanin yhdistelmää, joka vie mielenkiintoisten mutkien kautta kohti yllätyksellistä loppuratkaisua. Erittäin viihdyttävää.

Jotkin kulttuurierotkin vähän yllättävät, mutta etenkin herättävät kysymyksiä. Esimerkkejä:

”Hänen nimensä on Kudô. Johtaa painoalan yritystä.”
”Kudôko?”
Kusanagi kertoi, millä kirjoitusmerkeillä miehen nimi kirjoitettiin.

Samalta kuulostavan nimen voi siis kirjoittaa monin tavoin. Jäin miettimään, kertooko sananvaihto japanilaislukijalle enemmän kuin minulle, tai tarkoittaako nimi eri tavoin kirjoitettuna jotakin, tai viittaako jonkinlaiseen taustaan tai siihen, mistä on kotoisin.

Aika kului täysin siihen kaikkeen uppoutumiseen, ja sitten hän menehtyi. Emme kertoneet hänelle, että kyse oli syövästä, mutta ehkä hän aavisti sen.

Meillä ei voi jättää täysi-ikäiselle ja -valtaiselle ihmiselle kertomatta, että hänellä on syöpä. Sen sijaan jokainen voi oman sairautensa halutessaan salata kaikilta muilta. Japanissa diagnoosi ilmeisesti ilman muuta kerrotaan omaisille, muttei välttämättä potilaalle.

Tokion keisarillisen yliopiston kirjasto oli pieni, kolmikerroksinen rakennus. Kusanagi oli opiskeluaikoinaan käynyt siellä vain pari kolme kertaa.

Toki Suomessakin on vaikkapa tieteenalojen välisiä eroja siinä, miten paljon opiskelijat käyttävät kirjoja ja kirjastoja, mutten voi tietää, onko syy olla käyttämättä yliopiston kirjastoa opintojen ala vai jokin muu – vaikkapa se, ettei yliopisto rahoita kirjastoa kunnolla eikä sillä ole kunnollisia kokoelmia ja palveluita, tai se, ettei yliopiston kirjasto edes ole tarkoitettu opiskelijoille – vai onko syy Kusanagissa itsessään. Japanilaiselle lukijalle asia saattaa olla ilmiselvä.

Eksoottinen on tietysti myös itse murhaväline eli kotatsu, jonkinlainen lämpöpöydän ja -viltin yhdistelmä, eikä Yasukon entinen työ baarin asiakkaiden seuralaisena taida meilläpäin ihan tavallinen olla. Mutta tuttua ja yhteistä on paljon enemmän kuin erilaista; ikävä kyllä muun muassa se, että entinen puoliso vainoaa Yasukoa, sekä se, miten opettaja turhautuu yrittäessään opettaa lukiolaisille matematiikkaa.

Mielelläni luen lisää Higashinoa. Sarjan seuraava osa Myrkyllinen liitto ilmestyykin jo huhtikuussa. Ilmeisesti kyseessä on jälleen lähes täydellinen rikos.

Kurkistus Japaniin

Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat.

Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020; Konbini ningen, = コンビニ人間, 2016; suomentanut Raisa Porrasmaa; 126 sivua) on Sayaka Muratan pieni romaani 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut töissä samassa lähikaupassa eli konbinissa 18 vuotta. Sellainen ei ole urakeskeisessä japanilaisessa kulttuurissa kenenkään mielestä sopivaa eikä oikein.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Keiko viihtyy mainiosti omassa elämässään, mutta ystävien ja perheen paine hankkia kunnon työ ja/tai mennä naimisiin ja saada lapsia käyvät lopulta liian suuriksi. Elämänsä tarkoituksen rutiineista ja pienestä työyhteisöstä vakituisine asiakkaineen löytänyt nainen päätyy äärimmäisiin keinoihin voidakseen jatkaa lähikaupan myyjäjänä.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Surullisen hupaisa pienoisromaani on tarkka ja yllätyksellinen kuvaus japanilaisen suoritusyhteiskunnan työkulttuurista ja niin naisiin kuin miehiin kohdistuvista paineista. Viihdyttävä ja näennäisen kevyt, mutta myös traaginen ja kriittinen.