Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.

Mainokset

Naistenviikko — Rei

Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus, 2016; The Kizuna Coast, 2014; suomentanut Terhi Leskinen; 448 sivua) on Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan 11. teos ja sijoittuu maaliskuuhun 2011, jolloin maanjäristys ja sitä seuraava tsunami aiheuttivat suurta tuhoa Japanissa, vakavimpana Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden.

Rei asuu miehensä kanssa Havaijin Oahulla ja näkee uutiset entistä asuinmaataan Japania kohtaavasta onnettomuudesta televisiosta. Hän saa myös sekavan puhelun mentoriltaan herra Ishidalta, joka on ollut antiikkihuutokaupassa tsunamialueella ja jonka uusi apulainen Mayumi on kadonnut. Luonteensa mukaisesti — ”jos voin auttaa, autan” — Rei päättää matkustaa Japaniin auttamaan ja ottamaan selkoa.

Tokiosta Rei pääsee Auttavat kädet -vapaaehtoisryhmän mukana tulvatuhojen alueelle. Näky rannikolla on kauhistuttava, samoin ihmisruumiiden ja kuivalle maalle jääneiden kalojen haju. Monia on kuollut, mutta monia myös pelastettu.

Rei auttaa missä voi, mutta harrastaa myös salapoliisin hommia, sillä Mayumiin, tämän perheeseen ja entiseen poikaystävään sekä paikalliseen antiikkikauppiaaseen tuntuu liittyvän kaikenlaista kummallista, jopa hämärää. Lisäksi Reitä seurataan ja hän saa uhkaavia tekstiviestejä.

Tapahtumapaikat — Tohokun rannikko, Tokio, Jokohama — vaihtelevat taajaan ja siitä huomaa Japanin maantieteellisen pienuuden. Kiehtovasti Massey kertoo hyvin tuntemastaan japanilaisuudesta ja japanilaisesta kulttuurista tällä kertaa suuren katastrofin keskellä.

Välillä romaani on aika höpsö, muttei ärsyttävällä tavalla. Juonikin kulkee sujuvasti. Henkilökuvaajana Massey ei ole kovin taitava, vaan monet hahmoista ovat melko yksiulotteisia. Synkistä taustatapahtumistaan huolimatta leppoisaa jännitysviihdettä naistenviikolle(kin) silti.

 

naistenviikko

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Humoristinen italialaisdekkari

Marco Malvaldin Bar Lume -sarjan toinen osa Kolmen kortin temppu (Tammi, 2015; Il gioce delle tre carte, 2008, suomentanut Inkeri Koskinen; 284 sivua) jatkaa kuvitteellisen toscanalaispikkukaupungin baarinpitäjän rikostutkijan uraa paikallispoliisin päihittäjänä. Tällä kertaa Massimo kuitenkin varta vasten pyydetään avuksi, kun kansainvälisen konferenssin — johon Massimo on toimittanut tarjoilut — iäkäs japanilaisosallistuja kuolee kummalla tavalla.

Tapauksen selvittämisessä tarvitaan nimittäin sekä kielitaitoa että jonkinlaista ymmärrystä tietokoneista ja niiden tekniikasta — yliopistosuhteista ja hyvistä hoksottimista puhumattakaan — eikä sellaista paikallispoliisiasemalta oikein löydy. Jännitystä kirjassa ei ole edes nimeksi, mutta aitoitalialaista paikallistunnelmaa ja ainakin minun nauruhermooni osuvaa hilpeänhirterististä huumoria kylläkin.