Eletään vuotta 1927. Jenny ja Hanna ovat ison talon piikoja, jotka päättävät lähteä paremman elämän toivossa Kanadaan. Englannin kielen taitoa heillä on vain parin sanan verran, mutta oppimisintoa ja pärjäämishalua riittämiin. Jennyn veli on lähtenyt jo aiemmin. Tiedossa on myös sellainen osoite, josta pääsisi alkuun uudessa elämässä: voisi yöpyä ja saada tietoa työpaikoista.
Marja-Leena Lempisen siirtolaisromaanissa Naisten taivas (Icasos, 2021; 231 sivua) käy ilmi, että ahkeriksi tiedetyille suomalaisille löytyy heti töitä. Jennystä tulee rikkaan perheen palvelija ja Hanna päätyy lyhyen orjatyömaisen välivaiheen kautta apulaiseksi täysihoitolaan. Työpäivät ovat pitkiä myös rapakon takana ja palkka – vaikkakin isompi kuin Suomessa – sen verran pieni, ettei säästöön jää juuri mitään ennen kuin matkalippuvelat on maksettu. Jos vakavasti sairastuu tai sattuu työtapaturma, ei turvaverkkoja ole, sen saavat suomalaisnaiset pian huomata, joskaan eivät omalla kohdallaan. Kahden kerroksen väkeä ollaan.
Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. – Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla oli onni päästä työhön hyvää perheeseen, mutta …
Jenny nauttii itsenäisyydestä, vapaudesta ja kaupunkilaiselämästä, mutta Hanna viihtyisi paremmin maaseudulla ja haluaisi jo perustaa perheen. Miten käy toiveille ja unelmille maassa, jossa siirtolaismiehet raatavat metsäsavotoissa ja kaivoskuilussa, mutta naiset kaupunkien palveluspaikoissa?
Kumpikin nuorista naisista kertoo tarinaa minämuodossa vuorotellen. Kirjassa viehättää erityisesti arjen kuvaus. Henkilöhahmoihin tulee toivottavasti lisää syvyyttä kirjan jatko-osissa, joita on tulossa kaksi. Niissä saadaan toivottavasti tietää, oliko lähtöpäätös oikea valinta, miten Jennyn ja Hannan valitsemillaan teillä käy, säilyykö ystävyys ja pysyvätkö yhteydet koti-Suomeen.
Tuulevin lukublogi 