Kartanonväki ja junaonnettomuus

Sadie Jonesin romaanit eivät ainakaan ole toistensa kopioita. Tuore suomennos Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017; The Uninvited Guests, 2012; suomentanut  Marianna Kurtto; 299 sivua) vei minut etukäteen varoittamatta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Sternen perhe — itsekeskeinen äiti, miellyttävä muttei pidetty isäpuoli, lähes aikuiset tytär ja poika sekä vallaton pikkusisko lempinimeltään Smudge — asuu syrjäisessä kartanossa Englannin maaseudulla. Talossa on myös muutama palvelija, muttei tarpeeksi monta, sillä vararikko uhkaa, ja koko kartanon menetys.

Emerald-tyttären syntymäpäivänä pidetään pienet juhlat, mutta pieni vierasjoukko tuo huonoja uutisia. Läheisellä sivuraiteella tapahtuneen junaonnettomuuden uhreja on määrä majoittaa kartanoon. Herrasväki ruokailee salissa suljettuaan kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan matkustajat, pariin pieneen huoneeseen selviytymään vain kupillisella teetä.

Sitten yksi kutsumattomista liittyy juhlaväkeen ja alkaa tapahtua kummia. Samaan aikaan pikkusisko päättää kuljettaa ponin yläkertaan. Seuraa joitakin hulvattomia hetkiä, sillä Smudge on ihastuttava hahmo, ja hänen sivujuonensa parasta koko kirjassa.

Vaikka Jones kirjoittaa tässäkin teoksessa erinomaisesti, ei teos viehättänyt minua samaan tapaan kuin kaksi aiempaa suomennosta. Teoksella on toki ansionsa, mutta on siinä myös jotakin väkinäistä. Tai sitten en vain ymmärrä tämän tyyppistä satiiria tai mikä kummitusjuttu tämä nyt sitten onkaan.

Jonesin teosten suomennosten ilmestymisjärjestystä sietää muuten ihmetellä — kiitokset informaatiosta, Reader, why did I marry him. Vuonna 2015 ilmestyi suomeksi neljäs Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014), sitten viime vuonna ensimmäinen Kotiinpaluu (The Outcast, 2008) ja sen jälkeen tämä kolmas. Miksi näin, Otava? Toivottavasti Small Wars (2009) saadaan kuitenkin suomen kielellä pian.

 

Naistenviikko — Sadie

Kotiinpaluu (Otava, 2016; The Outcast, 2008; suomentanut Marianna Kurtto; 361 sivua) on brittikirjailija Sadie Jonesin huikaiseva esikoisromaani. Sen lukeminen on hyvin helppoa, koska teksti soljuu ja tarina etenee, ja kovin vaikeaa, koska tapahtumat ahdistavat ja järkyttävät.

Prologissa eletään vuotta 1957, jolloin niin sanotun hyvän perheen 19-vuotias poika Lewis Aldridge, pääsee vankilasta ja palaa lapsuudenkotiinsa. Sitten siirrytään romaanin ensimmäiseen osaan ja vuoteen 1945 ja Lewisin onnelliseen lapsuuteen. Äidin kanssa elämä on suurenmoista, mutta sodasta palannut isä sekoittaa kuviota. Sitten tapahtuu jotakin traagista ja Lewisin elämä muuttuu kokonaan. Kukaan ei auta poikaa, kun hän sitä eniten tarvitsisi, joten hän särkyy.

Teoksen toisessa osassa kuvataan Lewsin syöksykierrettä vuosina 1952-55; ja sitä, miksi hän päätyy vankilaan. Kolmannessa osassa on prologin jälkeinen aika, jolloin Lewis on pikkukaupungin hylkiö (alkuperäisen nimen outcast) ja jossa aiempaa selvemmin nousee esille myös Lewisin isän pomon luoma perhehelvetti.

Rikkoutuvan elämän kuvaus on sydäntäraastavaa luettavaa. Miten jotakin noin hurjaa pystyy kuvaamaan näin kauniisti? Kuinka voi kirjoittaa näin lumoavasti pelosta, surusta, torjunnasta, yksinäisyydstä ja vääryydestä? Jones on uskomattoman taitava jo tässä esikoisessaan.

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Teatteri ja rakkaus

Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015; Fallout, 2014; suomentanut Marianna Kurtto) on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani, mutta ensimmäinen suomennettu. Esikoinen Kotiinpaluu ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Jones vieraili juuri HelsinkiLit-tapahtumassa.

Ehkä rakkaus oli totta on 1960-luvun ja 1970-alun Lontoon teatterimaailmaan sijoittuva romaani nuoruudesta ja aikuistumisesta, teatterista ja näyttelemisestä, lähes maanisesta kirjoittamisesta sekä ystävyydestä ja rakkaudesta. Keskeisin henkilö on pikkukaupungin poika Luke (juopottelevan puolalaisisän ja mielisairaalassa asuvan ranskalaisäidin ainoa lapsi), joka haluaa käsikirjoittajaksi.

Tarina alkaa, kun hän kohtaa Paulin  (porvarillisen perheen boheemin pojan), joka tahtoo tuottajaksi ja kauniin, salaperäisen Leighin, joka viihtyy kulisseissa. Neljänneksi päähenkilöksi nouseva hauras Nina näyttelee (ensin raivostuttavan äitinsä jalanjäljissä, sitten kuin tuottajansa omaisuutena).

Kuka päätyy/kuuluu/joutuu yhteen kenen kanssa ja miten siinä sitten käy? Se on toki juonen punainen lanka, mutta silkka rakkaus- tai parisuhderomaani tämä ei ole. Toimintaympäristö, teatteri, on kaikille romaanissa ensisijaisen tärkeä, kullekin eri tavalla, jokaiselle omalla sarallaan tärkeintä, mitä on. Tästä yhdistelmästä — taiten luoduista, kokonaisista henkilöhahmoista, joilla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekä asiantuntemusta ja intohimoa yhdistävästä teatterimaailman kuvauksesta — kirjailija luo mieleenpainuvan kokonaisuuden.

Romaani on surumielinen, mutta siinä on myös hilpeyttä. Se on traaginen, mutta siinä on myös komiikkaa. Jones suhtautuu päähenkilöihinsä lempeän ymmärtäväisesti, mutta ympäröi heidät toinen toistaan epämiellyttävämmillä sivuhenkilöillä. Hän hallitsee ihmis- ja miljöökuvauksen, piirtää hienoa ajankuvaa ja kuljettaa tarinaa sopivasti polveillen; ei liikaa viipyillen, muttei hätäisestikään.

Huolimatta siitä, ettei kirjan suomenkielinen nimi vastaa alkuteoksen nimeä, jäin pyörittelemään sitä mielessäni. Pitäisikö jotakin sanoista painottaa? Miten se muuttaa nimen — virkkeen — merkitystä. Ehkä rakkaus oli totta? Saattoi olla tai saattoi olla olematta. Ehkä rakkaus oli totta? Juuri rakkaus, muttei mikään muu. Ehkä rakkaus oli totta? Muttei ole enää. Ehkä rakkaus oli totta? Eikä vain kuvitelmaa, valhetta, näytelmää, teatteria.