Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Mainokset

Radan varressa tapahtuu

kansikuva

Nainen junassa (Otava, 2015; The Girl on the Train, 2015; suomentanut Oona Timonen) on englantilaisen Paula Hawkinsin menestysesikoisteos. Nykymaailmassa on oikeastaan outoa, että romaani, jonka kaikki henkilöt ovat hieman epämiellyttäviä — tai oikeastaan aika tavanomaisia ihmisiä, sellaisia, joita maailmassa enimmäkseen elää — on suurmenestys.

Päähenkilö Rachel, nainen junassa, on ylipainoinen alkoholisti, joka matkustaa päivittäin junalla esikaupungista Lontooseen ja takaisin uskotellakseen alivuokraemännälleen, että käy yhä töissä, sekä voidakseen seurata radanvarren elämää. Erityisesti häntä kiinnostaa kaksi taloa: se, joka oli ennen hänen kotinsa, ja toinen, jota asuttavalle nuorelle parille hän on keksinyt nimet ja elämän.

Sitten tapahtuu jotakin, mikä sekoittaa todellisuuden ja kuvitelmat, tositapahtumat ja humalaiset painajaiset.

Rachel on vain yksi kirjan kertojista ja toiset kaksi ovat vähintään yhtä epäluotettavia kertojia kuin hän. Lukiessani suhtautuminen niin Racheliin kuin muihinkin kertojiin muuttui alati. Paikoin Rachel on säälittävä, paikoin rasittava, mutta myös sympaattinen, sitkeä ja hieman kierolla tavalla oikeudenmukainen.

Myös suhtautumiseni koko kirjaan vaihteli paljon sen lukemisen ajan. Alku meni sujuvasti, puolivälissä oli suvantokohta, jossa kirja tuntui lähes tylsältä, sitten jännitys tiivistyi, kunnes arvasin niin sanotusti kupletin juonen ja siten loppu maistui taas vähän puisevalta. Kokonaisuutta ei olisi haitannut lievä tiivistäminen, vaikka teos aivan kelpo jännäriksi osoittautuikin. Kiitosta annan etenkin kerrontatavasta, johon melko simppeli perusjuoni oli omintakeisesti kiedottu, sekä kaikkea muuta kuin kiiltokuvamaisista henkilöhahmoista.