Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Mainokset

Maksamme velkaa

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on yksi parhaista elävistä kirjailijoista. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä teosta, niin romaaneja ja runoja kuin esseekokoelmiakin. Parisenkymmentä hänen romaaniaan on suomennettu, tuoreimpana Poikkeustila (Otava, 2007), samoin joitakin runoja kokoelmassa Myös sinun nimesi.

Tuorein Atwood-suomennos ei ole kaunokirjallisuutta, vaan velkaan paneutuva, älykäs ja kattava esseekokoelma Velka ja vaurauden varjopuoli (Like, 2009; suom. Petri Stenman), jonka tekstit on alunperin laadittu radioluennoiksi vuonna 2008.

Atwood paneutuu perusteellisesti velan käsitteeseen ja historiaan luodaten erityisesti velan  roolia ihmisten  elämässä ja yhteiskuntien rakenteissa.  Atwood kirjoittaa velasta ikiaikaisena aiheena ja käsitteenä uskonnossa ja kirjallisuudessa. Hän puhuu rahaveloista, kunniaveloista, velasta syntinä, velasta juonena, sekä velasta pallolle, jolle elämme.

Atwoodin lukeneisuus ja sivistys suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Vaikka aihe kenties vaikuttaa puisevalta ja raskaalta, on toteutus toisenlainen: kiinnostava, innostava, suorastaan jännittävä. Matka muinaisista yhteiskunnista keskiajan kautta nykypäivään tehdään tekstien, kirjallisuuden kautta.

Aiheena velka on samanaikaisesti sekä ikiaikainen että päivänpolttava. Atwoodin velkakirja on syvällinen, kummallinen ja kiehtova yhdistelmä henkilökohtaisia muistoja, kirjallisuus-, talous- ja uskontohistoriaa, etiikkaa ja poltiikkaa; ja vähän kaunokirjallinenkin.