Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.

Mainokset

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Piispansormus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.

Parisuhde pahimmillaan?

Kiltti tyttö (WSOY, 2013; Gone Girl, 2012, suomentanut Terhi Kuusisto) on Gillian Flynnin läpimurtoteos. Se on jännitysromaani ja avioliittoromaani, jonka 447 sivua on luettava tarkasti viimeiseen sanaan ja pisteeseen asti, jotta kokonaiskuva paljastuu. Ja sittenkin jokin jää kaikertamaan, sillä kertomuksen edetessä kertojat ovat huijanneet lukijaa niin moneen kertaan ja niin monin tavoin, ettei heihin uskalla luottaa.

Eivätkä he – aviopari Amy ja Nick – taatusti luota toisiinsa. Ei pidä antaa alun hämätä. Tämän teoksen juonessa ja tyylissä on vetovoimaa, joka ylittää sen, etten pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, vaikka he kiehtovia ovatkin. Kirjailijan ihmiskäsitys on varsin kyyninen, mutta koukuttaahan se, kun huimat trilleripiirteet yhdistyvät psykologisesti uskottavaan kuvaukseen kieroutuneesta parisuhteesta.

Kirja alkaa pariskunnan viidennestä hääpäivästä, jolloin Amy katoaa ja pariskunnan talosta löytyy kamppailun jälkiä ja verijäämiä. Tarina on kuitenkin alkanut jo aiemmin siitä, kuinka tämä viehättävä ja säkenöivä pariskunta kohtasi ja päätyi yhteen.

On vaikea kuvailla teosta ristiriitaisuuksineen, salaisuuksineen, manipulointeineen, juonitteluineen ja kierouksineen yhtään tämän enempää paljastamatta liikaa siitä, mistä kaikesta onkaan kyse. (En suosittele lukemaan useimpia kirjaa koskevia bloggauksia ennen kirjan lukemista.)