Nimeni on Shylock

Venetsian kauppias (The Merchant of Venice) on William Shakespearen näytelmä, joka tunnetaan paremmin Shylock-nimisestä juutalaisesta kuin nimihenkilöstään Antoniosta. Shylock, ikuinen (Johnny Kniga, 2020; Shylock is my name, 2016: suomentanut Kaijamari Sivill; 314 sivua) on Howard Jacobsonin romaaniversiointi Venetsian kauppiaasta.

Shakespearen ristiriitaisimmaksi teokseksi sanotussa näytelmässä nuori Bassanio lainaa kosiomatkarahaa kauppias Antoniolta, joka puolestaan lainaa juutalainen Shylockilta. Tämä inhoaa Antoniota, joka on sylkenyt hänen päälleen, joten lainan ehtona on lihapala Antonion kehosta, jollei lainaa makseta takaisin. Shylock on raivoissaan, koska tytär on karannut kristityn miehen kanssa. Bassanion kosiomatka Portian luo onnistuu, mutta Antonion lainanmaksu ei. Palattuaan Bassanio haluaa maksaa velan, mutta Shylock vaatii paunan Antonion lihaa. Valeoikeudenkäynnissä se myönnetään hänelle, mutta ilman verenvuodatusta, koska verta ei sopimuksessa mainita. Shylock joutuu syytteeseen tappoyrityksestä, menettää omaisuutensa ja pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Tarinaan liittyy sormuksia, käsineitä, valepukuja jne. Lopussa kaikki paitsi Shylock ovat onnellisia.

Minä en ole sinä, Strulovitch ajatteli. En herätä samanlaista inhoa. Olen eri ihminen ja elän eri ajassa.
Silti melkein harmitti, että niin oli.

Näistä aineksista Jacobson muotoilee modernin romaanin, jonka alussa varakas taidekauppias Simon Strulovitch kohtaa luoteisenglantilaisella hautausmaalla miehen, joka lukee vaimonsa haudalla tälle kirjaa. Hän kutsuu Shylockiksi osoittautuneen vieraan kotiinsa.

Hän mietti, olisiko Shylock yhtä olohuoneessa. Tai oliko koskaan siellä ollutkaan.

Strulovitchin teini-ikäinen tytär Beatrice tuottaa isälleen huolta ja murhetta, eikä vähiten heilastelemalla ei-juutalaisten jalkapalloilijan Gratanin kanssa. Gratan liikkuu samoissa piireissä kuin taidevälittäjä D’Anton ja tv-tähti Plurabelle. Henkilöt ovat oikeastaan kaikki aivan kamalia, mutta varsin kiehtovia. Mukana juonen moninaisissa käänteissä ovat niin sormukset, käsineet kuin valepuvutkin.

”Olen herra Strulovichin tuttava”; Shylock sanoi. ”En edusta häntä enkä ole hänellä töissä.”
”Voisinko siinä tapauksessa keskustella hänen itsensä kanssa?”
”Hän ei ole paikalla. Voitte puhua minulle. Hän pitää minua omanatuntonaan.”

Strulovitch ja Shylock pohtivat koko kirjan ajan kuolemaa, elämää, perhettä, rakkautta, varallisuutta ja juutalaisuutta. Romaani on hirtehisen hauska, juonellisesti oivaltava ja viiltävän kriittinen versiointi, tulkinta ja väännelmä klassikkonäytelmän teemoista ja sen ristiriitaisista hahmoista.

Romaanin voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän saa irti, jos lukee tai kertaa alkuteoksen pääpiirteet – jollei koko näytelmää. Se on suomennettu kolmesti: Paavo Cajanderin suomennos Venetian kauppias on vuodelta 1882 ja luettavissa Project Gutenbergissä, Yrjö Jylhän suomennos vuodelta 1956 ja Tiina Ohinmaan vuodelta 2013.

Booker-palkittua brittikirjailijaa Howard Jacobsonia (s. 1942) ei jostain syystä ole aiemmin suomennettu, joten Shakespeare-versioiden romaanisarja tuo hänet ensi kertaa saataville suomeksi. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan teoksista Noidan sikiö (Margaret Atwood), Äkäpussi (Anne Tyler) ja Aikakuilu (Jeanette Winterson).

Brittiklassikko

…; jollain salaperäisellä tavalla Derondasta oli tulossa osa hänen omaatuntoaan, niin kuin naisesta, johon mies kunnioittavasti luottaa, voi tulla tuolle miehelle uusi omatunto.

Kirjabloggaajien kahdennentoista klassikkohaasteen postaukset julkaistaan tänään. Oma valintani osui George Eliotin (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) klassikkoon Daniel Deronda (WSOY, 2019; Daniel Deronda, 1876; suomennos, jälkisanat ja selitykset: Alice Martin; 928 sivua), joka on psykologisen kaunokirjallisuuden uranuurtajan viimeinen romaani. Upea suomennos ilmestyi Eliotin syntymän 200-vuotisjuhlavuotena.

Tästä, kuten muistakin kirjallisuuden klassikoista, on kirjoitettu valtavasti niin tieteellistä tutkimusta kuin muutakin, joten mitä minä tästä sanoisin?

”Olen todella pahoillani, rakas mama, kun tuotan harmia, mutta en mahda sille mitään”, sanoin Gwendolen äänessään entistä tiukempaa vastustusta. ”Olittepa te sedän kanssa mitä mieltä tahansa, tai mitä tahansa teettekin, minä en enää mieltäni muuta, enkä kerro syytä, miksi. Minä en enää välitä siitä, mitä tästä seuraa. En välitä, vaikken menisi koko ikänäni naimisiin. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki miehet ovat pahoja, ja minä inhoan heitä.”

Romaani on nimetty miespäähenkilönsä Daniel Derondan mukaan, mutta nimessä voisi hyvin olla mukana olla myös naispäähenkilö Gwendolen Harleth. Hemmotellusta, itsekeskeisestä nuoresta naisesta on harvoin kirjoitettu yhtä viiltävän ankarasti ja samalla kokonaisvaltaisesti ymmärtäen.

Hän ei ollut perusteettomasti pahantahtoinen eikä kokenut egoistista nautintoa siitä, että teki miehet onnettomiksi. Hän vain kiihkeästi vastusti sitä, että miehet tekivät onnettomaksi hänet.

Ja kuinkas sitten kävikään? Naisen asema romaanin tapahtuma-aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla joko isän, aviomiehen tai muun holhoojan vallan alla oli kaikin tavoin epäitsenäinen. Toki keimailija-Gwendolen uskoo olevansa maailman keskipiste, mutta osin ymmärsin Gwendolenin kiukun, sillä vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Daniel on toisenlainen hahmo, melkein yhtä nuori, mutta paremmin kasvatettu, luonteeltaan auttavainen ja hyväntahtoinen. Hänen kipukohtansa on oma tausta, josta hän ei tiedä mitään. Rakastavan kasvatti-isän poika tuntee epämääräistä ulkopuolisuutta.

Korkeamoraalisesta Danielista tulee ajan mittaan Gwendolenin uskottu, mitä ennakoi jo teoksen enteellinen alkukohtaus keskieurooppalaisen kylpyläkaupungin pelikasinolla.

Ihmiset vetosivat häneen, kuten hans Meyrinck oli vedonnut, nimenomaan sikäli kuin hänen oli mahdollista puolustaa heitä, pelastaa heidät, vaikuttaa heidän elämäänsä jonkinlaisella vapahtavalla voimalla; …

Yksi Danielin pelastamista on nuori juutalaisnaisen Mirah Lapidoth, ja pian hän törmää myös karismaattiseen Mordecai Coheniin, jonka puheet juutalaisuudesta tekevät häneen suuren vaikutuksen. Romaania on pidetty aikansa länsimaalaisista klassikoista juutalaisuuteen myönteisimmin suhtautuvana.

Romaani alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä, ja sen alkupuoli onkin lukemisen juhlaa. Keskivaiheilla olin hieman pulassa pitkien monologien puristuksessa, mutta loppua kohti tapahtumat ja tunteet veivät taas täysin mukanaan.

Vakavuudestaan huolimatta Daniel Deronda ei kuitenkaan ole ankara moraliteetti, vaan brittityyliin humoristinen, usein satiirinen, ja siten kaikkea muuta kuin raskas. Paikoin hyväntahtoisen, paikoin tylynkin pilkan kohteeksi joutuvat niin jäykät seurapiiritavat, tyhjänpäiväiset keskustelut, hyödyttömät opinnot, loputon joutilaisuus kuin korostettu pinnallisuuskin.

Romaanin henkilögalleria on monipuolinen, muttei liian laaja. Kaikki hahmot erottuvat toisistaan pikkulapsia myöten. Eliot oli tavattoman tarkkanäköinen ja oivaltava ihmiskuvaaja. Elävästi kuvattuja tapahtumapaikkoja ovat eteläenglantilainen maaseutu, Lontoo ja välimerellinen Genova. Eliot luo kuvaa ihmismielen liikkeistä myös heidän asentojensa, ilmeidensä ja liikkumisensa avulla, ja sijoittaa heidän kohtaamisensa taitavasti erilaisiin tiloihin – salonkeihin, kamareihin, pukeutumishuoneisiin, ovensuihin, aamaispöytiin, talleihin, veneisiin, synagogiin, puoteihin… – ja tilanteisiin – kuiskuttelemaan, vaikenemaan, polkemaan jalkaa, kirjoittamaan, ratsastamaan, laulamaan, odottamaan, ompelemaan, tanssimaan, toivomaan, pelkäämään, luottamaan..

Esineenä yli 900-sivuinen ja noin 1250 gramman painoinen teos on raskas. Olisipa se julkaistu kahdessa osassa. Nyt olin vähällä selättää kirjan paitsi lukemalla myös retkauttamalla sen nidoksestaan.

Jotakin syötäväksi kelvotonta kokoaa kaikki tämän klassikkohaasteen postaukset yhteen.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

EAHIL 2020

Be Open Act Together

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: