Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?

 

 

 

Mainokset

Kuopiossa elokuussa 1968

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja paranee kirja kirjalta. Sarjan seitsemäs osa Tankkien kesä (Otava, 2016; 412 sivua) on upeasti kirjoitettu, taitavan moniääninen ja pakahduttavan tosi romaani muutamasta helteisestä kesäpäivästä savolaisessa pikkukaupungissa Euroopan hulluna vuonna 1968.

Tankit jyräävät Prahassa ja moni muistaa vielä tankkien jyrinän vuonna 1944. Eräänlaiset tankit jyräävät myös suomalaisia kaupunkeja, kun puutalokortteleita tuhotaan ja kerrostaloja rakennetaan tilalle suurten maaltamuultoaaltojen vuoksi. Kaikille ei riitä työtä Suomessa ja toiset lähtevät Ruotsiin — niin kuin pikkuisen Hillan vanhemmat. Kähkönen on aina ollut taitava asettumaan lapsen näkökulmaan — loistavana esimerkkinä sarja edellinen romaani Hietakehto — eikä tämän romaanin lapsihahmo, Anna ja Lassi Tuomen hoiviin jätetty pikkuinen jätä kylmäksi sen enempää minua kuin  muuten niin kovapintaisia isovanhempiaankaan.

Romaani luullakseni toimii hyvin, vaikka Kähkösen moninaiseen henkilöiden joukkoon tutustuisi vasta nyt, mutta jotenkin luulen, että aiemmat osat lukenut saa enemmän. Itse aloitin Hietakehdosta, jonka jälkeen oli luettava koko sarja. Ehkä Mustista morsiamista ei edes kannata aloittaa, en tiedä. Sen tiedän, että Kähköstä kannattaa lukea.

Romaanilla on monta kertojaa ja jokaiselle heistä Kähkönen kirjoittaa taitavasti oman äänen, oman näkökulman, omat mielipiteet ja omat näkökulmat menneeseen ja nykypäivään. Miten paljon Kähkönen onnistuu kertomaan sanoillaan ja miten paljon vielä rivien välissäkin on luettavaa. Kun ulkopuolista kertojaa ei ole, vaan tarina etenee preesensissä jokaisen kertojan kautta, kietoutuvat tapahtumat useisiin eri näkökulmiin, muistoihin ja ajatuksiin kiihkeän vastustamattomalla tavalla. Häkellyttävän, koukuttavan, tunteikkaan taitavaa.

En mahtunut saliin, kun Kähkönen kertoi kirjastaan Kuopion kaupunginkirjastossa 20.9. Täytyy yrittää uudelleen 10.10. Voit kuunnella kirjailijan lyhyen haastattelun myös Yle Areenasta.

 

Utopiasta dystopiaksi

Sirpa Kähkönen kirjoittaa uusimmassa romaanissaan Graniittimies (Otava, 2014; 334 sivua) niistä ihanteellisista, vapaudenkaipuisista, veljesvihaa pakenevista ja uuteen uljaaseen työläisten maahan uskovista nuorista suomalaisista, jotka 1920-luvun alussa muuttivat itärajan taakse paremman ja tasa-arvoisemman elämän toivossa.

Työtä olisi vastasyntyneen valtion eteen tehtävä, sen he tiesivät, mutta miten kauan voi elää pelkkien periaatteiden varassa — etenkin, kun eriarvoisuus näyttää vallitsevan myös työläisten paratiisissa?

Pääosassa on ahkera, sitkeä ja viisas Klara, joka Iljaansa uskoen ja luottaen muuttaa Pietari-Petrograd-Leningradiin aikomuksenaan osallistua omalta osaltaan työläisten ihannevaltion rakentamiseen. Sen hän tekee ensin valistustyössä maaseudulla ja sitten kaupungin kaduilla ja kellareissa löytäen kutsumuksensa katulasten auttamisesta.

Mutta… miksi ihannevaltiossa viedään viljelijöiltä sato aseella uhaten, miksi tuhannet orpolapset elävät kadulla, kuinka kurjuutta edes on, miten näkyvät vapaus, veljeys ja tasa-arvo käytännössä?

Niin kuin hienossa Kuopio-sarjassaankin, osaa Kähkönen myös tässä romaanissa kirjoittaa yksityisten ihmisten ajatusten ja tekojen kautta siitä, mitä tapahtui yleisellä tasolla. Kauniisti kirjoitettua surullista luettavaa.