Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.
Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.
Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.
Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.
Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.
Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.
Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.
Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.
Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.
Tuulevin lukublogi 