Teatteri ja rakkaus

Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015; Fallout, 2014; suomentanut Marianna Kurtto) on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani, mutta ensimmäinen suomennettu. Esikoinen Kotiinpaluu ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Jones vieraili juuri HelsinkiLit-tapahtumassa.

Ehkä rakkaus oli totta on 1960-luvun ja 1970-alun Lontoon teatterimaailmaan sijoittuva romaani nuoruudesta ja aikuistumisesta, teatterista ja näyttelemisestä, lähes maanisesta kirjoittamisesta sekä ystävyydestä ja rakkaudesta. Keskeisin henkilö on pikkukaupungin poika Luke (juopottelevan puolalaisisän ja mielisairaalassa asuvan ranskalaisäidin ainoa lapsi), joka haluaa käsikirjoittajaksi.

Tarina alkaa, kun hän kohtaa Paulin  (porvarillisen perheen boheemin pojan), joka tahtoo tuottajaksi ja kauniin, salaperäisen Leighin, joka viihtyy kulisseissa. Neljänneksi päähenkilöksi nouseva hauras Nina näyttelee (ensin raivostuttavan äitinsä jalanjäljissä, sitten kuin tuottajansa omaisuutena).

Kuka päätyy/kuuluu/joutuu yhteen kenen kanssa ja miten siinä sitten käy? Se on toki juonen punainen lanka, mutta silkka rakkaus- tai parisuhderomaani tämä ei ole. Toimintaympäristö, teatteri, on kaikille romaanissa ensisijaisen tärkeä, kullekin eri tavalla, jokaiselle omalla sarallaan tärkeintä, mitä on. Tästä yhdistelmästä — taiten luoduista, kokonaisista henkilöhahmoista, joilla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekä asiantuntemusta ja intohimoa yhdistävästä teatterimaailman kuvauksesta — kirjailija luo mieleenpainuvan kokonaisuuden.

Romaani on surumielinen, mutta siinä on myös hilpeyttä. Se on traaginen, mutta siinä on myös komiikkaa. Jones suhtautuu päähenkilöihinsä lempeän ymmärtäväisesti, mutta ympäröi heidät toinen toistaan epämiellyttävämmillä sivuhenkilöillä. Hän hallitsee ihmis- ja miljöökuvauksen, piirtää hienoa ajankuvaa ja kuljettaa tarinaa sopivasti polveillen; ei liikaa viipyillen, muttei hätäisestikään.

Huolimatta siitä, ettei kirjan suomenkielinen nimi vastaa alkuteoksen nimeä, jäin pyörittelemään sitä mielessäni. Pitäisikö jotakin sanoista painottaa? Miten se muuttaa nimen — virkkeen — merkitystä. Ehkä rakkaus oli totta? Saattoi olla tai saattoi olla olematta. Ehkä rakkaus oli totta? Juuri rakkaus, muttei mikään muu. Ehkä rakkaus oli totta? Muttei ole enää. Ehkä rakkaus oli totta? Eikä vain kuvitelmaa, valhetta, näytelmää, teatteria.

Pythoneista perusteellisesti

Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan (toim. Bob McCabe; Like, 2008) on toki mielenkiintoista luettavaa kaikille tuon nykyaikaisen tv-komedian sekä isän että äidin ystäville, mutta on se välillä vähän turhankin perusteellinen.

Etenkin alkupuolellaan opus toistaa itseään, kun jokainen Python kertoo niin taustastaan, kouluvuosistaan kuin yliopistoajastaankin – usein toisiaan tai samoja tapahtumia kerraten, ehkä josku vähän eri tavoin muistaen – ennen kuin päästään itse asiaan.

Eli siihen, miten syntyi Monty Python’s Flying Circus, jota ilman yksikään nykyinen tv-komedia ei olisi lähellekään sellainen kuin on.

Kirja on tekijöidensä – Graham Chapman (postuumisti), John Cleese, Terry Gilliam, Terry Jones, Eric Idle, Michael Palin – näköinen ja oloinen sisältäen hulvattomuutta, ironiaa, anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, tunnustuksia, paljastuksia, päiväkirjaotteita, tragediaa, komediaa, farssia, purevia riitoja, rakkautta, kuolemaa, rahavaikeuksia… Läpi käydään niin tv-sarjan eri tuotantokausien vaiheet kuin jokaisen elokuvankin tekeminen.

Vaikkakin pitkä ja perusteellinen, on kirja silti nopea- ja helppolukuinen, ja suositeltava sukellus viihteen historian ihmeelliseen maailmaan.