Sota-ajan unohdettu suosikki

Unissakävijän kansi
Päällys: Nina Hausmann-Gulisano

Irja Sallan pääteoksena pidetty Unissakävijä (WSOY, 1988; 7. painos kuudennen lyhennetyn laitoksen mukaan; 1. painos ilmestyi 1943; 584 sivua) on Lisa-Beatan tarina -trilogian viimeinen, itsenäinen osa. Tämä teoksen seitsemäs painos on sen toistaiseksi viimeisin. Ilmestyttyään teos oli hyvin suosittu ja myyntilistojen kärjessä. Unissakävijä on myös dramatisoitu näytelmäksi vuonna 1982.

Kirja kertoo hermoheikkona pidetyn Marjatan, ”tytön jolla ei ole suojelusenkeliä”, lapsuudesta ja nuoruudesta suvaitsemattomassa pohjalaisilmapiirissä, joka leimaa ankara uskonnollisuus. Marjatta on ulkopuolinen unennäkijä ja unissakävijä, poikkeusyksilö, jota ei ymmärretä, mutta joka ymmärtää; jonkinlainen näkymätön lapsi.

Marjatan äiti, Lisa-Beata-trilogian nimihenkilö, on kuollut. Isä Olavi on tytölle sankari, vaikkei hänkään tyttöä hyväksy tai kannusta. Kasvatusmetodina on nujertaminen. Kertomukset langenneista naisista ja huoruudella uhkailu iskostuvat pikkutytön mieleen kohtalonomaiseksi peloksi. Pakopaikkana on oma mielikuvitus, joka pääsee valloilleen luonnossa.

Romaani on samaan aikaan sekä kiihkeän runollinen että psykologisesti tarkkanäköinen lapsuus- ja nuoruuskuvaus. Samalla se kuvaa yhteisöä, jonka puristuksessa päähenkilö ajautuu kohti väistämättömältä näyttävää murhenäytelmää.

Teoksen kieli on paikoin vanhanaikaista, jopa juhlallista. Toisaalta se sopii teoksen unenomaiseen ja runolliseen tunnelmaan, mutta voi myös tuntua raskaalta tai vieraannuttavalta.

Irja Salla (1912-1966) oli oikealta nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen. Hän sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1943 ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran palkinnon vuonna 1945.

logo

Kirjabloggaajien Vanhojen kirjojen päivä 9.4.2014

Kirjabloggaajat viettävät 9.4. Vanhan kirjan päivää esitellen blogeissaan muita kuin uutuuskirjoja. Vanhat kirjat tunnetaan joissain piireissä lähinnä kirjahyllyjä rumentavana roinana, mutta lukijoilleen ne tarjoavat korvaamattomia muistoja, uusia ajatuksia ja muita onnen pipanoita. Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa, mutta tänään on vähän vanhemman kirjan päivä. Kirjabloggarit muistuttavat erityisesti tänään, ettei kirja happane vanhetessaan. Vaikka kirjan elinkaari kaupallisilla markkinoilla on lyhentynyt, löydät vanhemman kirjan kirjastosta.

Nyt lukuviikon keskiviikkona on myös Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä.

Linkit muihin päivän teemaan osallistuviin blogeihin löydät Kirjafsääristä.
 

Mainokset

Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.