”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Savolainen kasvukertomus

En ollenkaan ihmettele, että Antti Heikkisen esikoisromaani Pihkatappi (Siltala, 2013) on kerännyt niin palkintoehdokkuuksia (Savonia-kirjallisuuspalkinto, Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaasta esikoiskirjasta) kuin jo palkinnonkin (Kalevi Jäntti -palkinto). Se on mainio teos.

Kehitysromaanin minäkertoja Jussi on pienen umpikepulaisen savolaiskylän kasvatti, joka kolmikymppisenä alkaa toimittajan työnsä ohessa kirjoittaa romaania itsestään ja suvustaan. Näin tarina saadaan etenemään pääosin kahdella aikatasolla eli nykyisyydessä, jossa Jussi kirjoittaa, ja Jussin elinkaaressa syntymästä tähän päivään. Lisäksi välillä käydään myös sisällissodan ja jatkosodan vuosissa kertaamassa isoisoisän ja isoisän synnit.

Pihkatappi on paitsi rehellinen kasvukertomus ja omintakeinen sukutarina, myös nostalginen ajankuva ja aito kotiseutukertomus. Se on myös tilitystä ja jupinaa. Tarina on syvästi koskettava ja samalla humoristinen. Siinä on herkkyyttä ja roisiutta, ironiaa ja lämpöä.

Henkilöjoukko on riemastuttavan monipuolinen ja kaikessa kummallisuudessaan jotenkin tuttu. Heikkisen tyyli on persoonallinen ja aito. Hän kieli-iloittelee ja käyttää murteita luontevasti. Itämurteinen pysyy mukana, läntisempiin tottuneilla voi olla välillä vaikeaa. Kannattaa silti lukea.

Lue myös Amman lukuhetken savonkielinen arvio.