Kuinka selviytyä maailmanlopusta

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.

Maarit Verrosen uusimmassa romaanissa Hiljaiset joet (Aviador, 2018; 177 sivua) on paljon tapahtumia, mutta kaiken tarpeellisen ennättää kertoa tässä mitassa. Suppeahkossa sivumäärässä Verronen onnistuu luomaan vakuuttavan kuvan lopunajan maailmasta. Tyyli on toteava ja silti soljuva.

Meidän ei tarvinnut pelätä ainakaan ihmisiä, ainakaan vielä. Kukaan ei olettanut, että meillä olisi mitään. Asuimme ruovikossa, söimme sammakoita, heinäsirkkoja, pikkukaloja ja villiyrttejä. Emme olleet mahdollisuus tai edes uhka, joukossamme ei ollut miehiä eikä 12-49-vuotiaita naisia. Meistä ei tarvinnut välittää.

Päähenkilö Lia on keski-ikäinen naiseläjä, sivustakatselija. Hän ansaitsee vaatimattoman elantonsa keräämällä romua nimeämättömässä jokivarressa. Moni asia Lian ja kylän muiden asukkaiden maailmassa vaikuttaa jo post-apokalyptiselta, mutta lopullisen katastrofin seurauksena tulivuorten purkautuminen ja mannerlaattojen liikehdintä uhkaa koko tunnettua maailmaa.

– Puolassa on nyt paljon italialaisia pakolaisia, hän sanoi. – Heitä on otettu, jotta ei tarvitsisi ottaa niin runsaasti muita. Sopeutuvat ehkä paremmin, katolilaisia kun ovat.

– Onko se tärkeää? kysyin neutraalisti, ja kapteeni ymmärsi minut väärin.

– Olen varma, että te sopeudutte mihin tahansa, hän vakuutti.

En ajatellut meitä, Puolaa tai uskontoa, vaan sitä, että koko tuo pohdinta sopeutumisesta oli nyt epäolennaista, kun kaikki pakenivat hengenhädässä kaikkialla. Kapteeni ajatteli vielä, että pakenijoilla oli runsaasti vaihtoehtoja. Hän oletti, että heitä tulisi aina olemaan vähemmän kuin turvallisilla alueilla asuvia.

Lia lähtee pakoon mukanaan viisi pakolaislasta. Hän löytää heille aina uuden paikan, jossa olla, ja tavan, jolla elää, kunnes on taas lähdettävä. Kuuliainen lapsilauma oppii häneltä paljon; heistäkin tulee selviytyjiä.

Heidän kanssaan oli mukava olla, he olivat tyytyväisiä, hoksaavia ja kiinnostuneita.

Katastrofiromaanin lajityypissä Hiljaiset joet on miellyttävä erikoisuus, sillä mitään ei paisutella, syyllisiä ei osoiteta sormella, tilannetta ei tuskailla eikä päivitellä. Tuhoa kohti mennään eikä romaani silti ole ahdistava tai pelottava. Tärkeintä on selviytyminen.

Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.

Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Uskollisuuden uhrit

Huomaavainen murhaaja (Siltala, 2016; De betænksomme morder, 2013; suomentanut Aino Ahonen; 299 sivua) on neljäs ja viimeinen osa Agnete Friisin ja Lene Kaaberbòlin Nina Borg -dekkarisarjassa. Palavasydämisen, oikeamielisen, uhkarohkean ja jossain määrin itsetuhoisen sairaanhoitajan on vielä kerran käytävä kolkuttamassa kuolemanportteja ennen kuin elämä kahden lapsen äitinä ja tuoreen rakastetun Sørenin kumppanina voi jatkua. Tarina etenee kahdessa paikassa ja ajassa, jotka tietenkin lopulta kohtaavat.

Tanskassa Nina Borg on muuttanut äitinsä luo Jyllantiin pitämään tälle seuraa syöpähoitojen aikana. Hän joutuu kuitenkin pysäköintihallissa sen verran kummallisen päällekarkauksen — ellei jopa murhayrityksen — uhriksi, että turvallisuuspoliisista (edellisen kirjan tapahtumien seurauksena) sairauslomalle passitettu Søren Kirgegård rientää paikalle, vaikkei paikallinen poliisi tietenkään siitä pidä. Pian myös Ninan lapset ilmaantuvat mummolaan.

Filippiineillä köyhä ja ahkera maalaispoika saa sekä kirkon stipendin että vanhempiensa raatamissäästöt voidakseen opiskella lääketiedettä Manilassa. Jo pääsykokeissa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen opiskelutoveriin, joista on toinen on rikas ja huoleton, toinen köyhistä oloista ja tunnollinen. Jostain syystä tämä kolmikko täysin erilaisine taustoineen ja moraalikäsityksineen pitää yhtä kunnes lojaaliuden siteet muuttuvat moraalittomuuden kahleiksi.

Ilmenee, että Ninan ja Manilan välillä on kytkös. Hän oli perheineen Filippiineillä jokin aika sitten yrittäessään ex-miehensä Mortenin kanssa vielä kerran korjata välejään. Sitten siellä romahti kerrostalo ja Nina päätyi — tietenkin! — vapaaehtoiseksi avustustyöhön eli tekemään juuri sitä, mikä häntä Mortenissa eniten ärsyttää.

Miten sairaanhoitajan satunnainen avustustyö, romahtanut kerrostalo ja kolme lääketieteen opiskelijaa sitten liittyvät yhteen? Siitä kirjailijakaksikko on kehittänyt melkoisen jännityskertomuksen teemoinaan uskollisuuden ja koston lisäksi sellaiset vastaparit kuin ahneus ja pyyteettömyys, heikkous ja rohkeus, osattomuus ja yltäkylläisyys sekä välinpitämättömyys ja rakkaus.