Kuopiossa elokuussa 1968

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja paranee kirja kirjalta. Sarjan seitsemäs osa Tankkien kesä (Otava, 2016; 412 sivua) on upeasti kirjoitettu, taitavan moniääninen ja pakahduttavan tosi romaani muutamasta helteisestä kesäpäivästä savolaisessa pikkukaupungissa Euroopan hulluna vuonna 1968.

Tankit jyräävät Prahassa ja moni muistaa vielä tankkien jyrinän vuonna 1944. Eräänlaiset tankit jyräävät myös suomalaisia kaupunkeja, kun puutalokortteleita tuhotaan ja kerrostaloja rakennetaan tilalle suurten maaltamuultoaaltojen vuoksi. Kaikille ei riitä työtä Suomessa ja toiset lähtevät Ruotsiin — niin kuin pikkuisen Hillan vanhemmat. Kähkönen on aina ollut taitava asettumaan lapsen näkökulmaan — loistavana esimerkkinä sarja edellinen romaani Hietakehto — eikä tämän romaanin lapsihahmo, Anna ja Lassi Tuomen hoiviin jätetty pikkuinen jätä kylmäksi sen enempää minua kuin  muuten niin kovapintaisia isovanhempiaankaan.

Romaani luullakseni toimii hyvin, vaikka Kähkösen moninaiseen henkilöiden joukkoon tutustuisi vasta nyt, mutta jotenkin luulen, että aiemmat osat lukenut saa enemmän. Itse aloitin Hietakehdosta, jonka jälkeen oli luettava koko sarja. Ehkä Mustista morsiamista ei edes kannata aloittaa, en tiedä. Sen tiedän, että Kähköstä kannattaa lukea.

Romaanilla on monta kertojaa ja jokaiselle heistä Kähkönen kirjoittaa taitavasti oman äänen, oman näkökulman, omat mielipiteet ja omat näkökulmat menneeseen ja nykypäivään. Miten paljon Kähkönen onnistuu kertomaan sanoillaan ja miten paljon vielä rivien välissäkin on luettavaa. Kun ulkopuolista kertojaa ei ole, vaan tarina etenee preesensissä jokaisen kertojan kautta, kietoutuvat tapahtumat useisiin eri näkökulmiin, muistoihin ja ajatuksiin kiihkeän vastustamattomalla tavalla. Häkellyttävän, koukuttavan, tunteikkaan taitavaa.

En mahtunut saliin, kun Kähkönen kertoi kirjastaan Kuopion kaupunginkirjastossa 20.9. Täytyy yrittää uudelleen 10.10. Voit kuunnella kirjailijan lyhyen haastattelun myös Yle Areenasta.

 

Mainokset

Toisenlainen Toscana (frutti)

Silvia Avallone ei kirjoita taiteen ja turismin Toscanasta — siitä kulttuurin kehdosta, joka sanasta ensimmäisenä tulee mieleen — vaan Piombinon hiipuvan terästehtaan varjossa kasvavista kauniista mutta näköalattomista nuorista ja heidän kuluneista, ennenaikaisesti ikääntyvistä vanhemmistaan.

Kypsä ja taitava esikoisromaani Teräs (Minerva, 2014; Acciaio, 2010; suomentanut Taru Nyström; 427 sivua) kertoo Annan ja Francescan ystävyydestä ja aikuistumisesta. He asuvat työläisten kansoittamassa meluisassa kerrostalossa ja ovat tunteneet toisensa aina. He viihtyvät rannalla — omallaan, sotkuisella; eivät turistien — ja katsovat välillä horisontissa siintävää Elban saarta kuin lupauksena jostain paremmasta tai ainakin toisenlaisesta.

Runsaan romaanin muuta väkeä ovat eri tavoin syrjäytyneet nuoret, toimeentulostaan taistelevat perheet, alistuneet vaimot, pölynpeittämät terästyöläiset, taskuvarkaat, tyhjäntoimittajat ja katutason huumekauppiaat.

Voimallinen tarina kuvaa intohimoisesti ja kiihkeästi nuoruutta, ystävyyttä, perhesuhteita ja -väkivaltaa, rikoksia, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Taitavasti kirjoitettu (ja käännetty) Teräs onnistuu olemaan sekä älykäs yhteiskuntakriittinen romaani, tunteikas kehityskertomus että surumielinen rakkaustarina.

(italialaisen ateriani frutti)