Kaik män

Sitaatti on tärkeä Denelle. Se, ettei siellä ole enää mitään. Hän ei ole lukenut Gertrude Steinia sitaattia pidemmälle. Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Oaklandilaislähtöisen, cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsenen Tommy Orangen esikoisromaani Ei enää mitään (Aula & co, 2020; There There, 2018; suomentanut Jussi Korhonen; 329 sivua) on ensimmäinen lukemani ja ilmeisesti ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, jonka on kirjoittanut Yhdysvaltain alkuperäiskansojen jäsen.

Dene asettaa kuulokkeet korvilleen, kuuntelee puhelimellaan musiikkia satunnaisessa järjestyksessä, hyppää monen kappaleen yli ja pysähtyy Radioheadin ”There Thereen”. Kappaleen huippukohta on ”Just ’cause you feel it doesn’t mean it’s there”, vain se että tuntee jotain ei tarkoita että se on olemassa.

Orange kutsuu itseään intiaaniksi ja kirjoittaa kaupunki-intiaaneista. Ennen kertomustaan kahdestatoista cityintiaanista, joista kukin valmistautuu omalla tavallaan suureen powwow-juhlaan, joka pidetään Oaklandin stadionilla, Orange ravistelee lukijan kunnolla hereille historiaprologillaan. Tämän kirjan esipuhetta ei kannata hypätä yli. (En itse hyppää muutenkaan, mutta tiedän joidenkin tekevän niin.)

Muut ovat määritelleet meidät ja meitä solvataan edelleen, vaikka historiaamme ja kansojemme nykytilaa koskevat tosiasiat on helppo tarkistaa internetistä. Meillä on surullinen nujerretun intiaanin siluetti, ja temppelin rappusia vierivät päät ovat iskostuneet mieliimme, samoin Kevin Costner pelastamassa meidät, John Waynen kuudestilaukeava niittämässä meitä maahan, Iron Eyes Cody -niminen italialainen esittämässä meitä elokuvissa.

Yksi henkilöistä on Dene Oxendene, joka hakeutuu enonsa muistoksi tämän kuoleman jälkeen powwowiin töihin. Toinen taas on nuori sikiön alkoholioireyhtymän uhri Tony Loneman, ja kolmas päihdetyöntekijä Jacqui Red Feather, jonka omilla raittiusjaksoilla on tapana katkeilla. Jacquin tytär on kuollut huumeisiin ja tämän kolme poikaa on kasvattanut Jacquin sisar Opal. Yksi heistä, teini-ikäinen Orvil, osallistuu perinnetanssinäytökseen ensimmäistä kertaa elämässään ja salaa isotädiltään. Yksi kirjan luvuista – jotka aluksi tuntuvat irrallisilta mutta joista vähitellen kutoutuu huikea kokonaisuus – palaa Jacquin ja Opalin lapsuuteen.

Ehkä Opal oli myös liian kriittinen samalla tavalla kuin äitikin oli ollut. Hänen oli opetettava pojat elämään maailmassa, jota ei ole tehty alkuperäisasukkaiden elettäväksi vaan heidän kuolemakseen, kutistamaan ja kadottamaan heidät olemattomiin.

Näkökulmia on paljon. Monien henkilöiden kokemukset muistuttavat toisiaan – köyhyys, vanhempien poissaolo, päihdeongelmat, hyväksikäyttö, väkivalta, sairaudet, syrjätyminen, rikollisuus – joten aika tarkkana saa olla. Loppukohtaus tuo kuitenkin irrallisilta tuntuneet langat yhteen unohtumattomalla tavalla, jota edeltää lähes trillerimäinen jännitys.

Huumoriakin tässä huikeassa kirjassa on.

”Et ole intiaani, TS. Olet nalle.”
”Hei, ei me olla niin kauhean erilaisia. Me saatiin molemmat nimemme sika-aivoisilta miehiltä.”
”Miltä sika-aivoisilta?”
”Miehiltä, joilla on sika aivojen paikalla.”
”Ai miten niin?”
”Kolumbus kutsui teitä intiaaneiksi, mutta me saadaan syyttää Teddy Rooseveltiä.”

Tarina tosin jatkuu vähemmän hauskasti.

Yksi kirjan suurista teemoista on identiteetti. Kuka on intiaani, natiivi, alkuperäinen, kuuluu heimoon? Jotkut kirjan henkilöistä ovat ylpeitä taustastaan, toiset haluavat unohtaa sen, joillakuilla ei ole siitä tietoa, toisille se tarkoittaa häpeää.

”En vain oikein usko, että mulla on oikeutta sanoa olevani natiivi, kun en tiedä siitä mitään.”
”Ajatteletko siis, että intiaanina olemisessa on kyse tietämisestä?”
”Ei, vaan kulttuurista ja historiasta.”
”Ei minunkaan isäni ollut maisemissa. En edes tiedä, kuka isäni on. Äitini on kuitenkin natiivi, ja hän on opettanut minulle mitä on jaksanut, kun ei ole ollut liian väsynyt töiden jälkeen tai huonolla tuulella. Äiti sanoi, että meidän esivanhemmat taistelivat selviytyäkseen hengissä. Heidän verensä sekoittui toisen kansan vereen ja he saivat lapsia. Joten voiko heidät unohtaa, kun he elävät meissä yhä?”
”Joo, tajuan mistä puhut. Mutta en tiedä. En vain ole varma noista verijutuista.”

Kannattaa lukea tämä hieno ja tärkeä kirja, joka vähintään saa katsomaan mahdollista seuraavaa länkkäriä toisin(kin) silmin, ja herättää ihmettelemään muun muassa sitä, ettei kiitospäivän viettämistä ilmeisesti isommin Yhdysvalloissa kyseenalaisteta.

Novelleja sadan vuoden takaa

Olen — sattuneesta syystä — lukenut vuosia sitten (lähes) kaikki kansalliskirjailija Joel Lehtosen (1881-1934) teokset, mutta mielessäni on usein käynyt ajatus palata näihin klassikoihin uudelleen.

Nyt lukemiseksi valikoitui novellikokoelma Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918 (sarjassa Kootut teokset, osan VII alkupuoli. Otava, 1935; 128 sivua) kotini kirjahyllystä, johon se on puolison perintönä päässyt. Novellikokoelmasta puhutaan Putkinotko-sarjan toisena osana, koska sitä edeltäneessä romaanissa Kerran kesällä (1917) ja seuranneessa alun perin kaksiosaisena (Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920) ilmestyneessä romaanissa Putkinotko kohdataan samoja henkilöitä samoilla tapahtumapaikoilla eli maalla Putkinotkossa (Lehtosen Inha-niminen tila Säämingissä) ja nimettömässä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (Savonlinna).

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Pääosaa lähes kaikissa esittää kirjakauppias Muttinen, joka on juuri ostanut Putkinotkon tilan. Niin hänen ystävättärensä Lyygia  — suloisessa aloitusnovellissa ”Muttisen onni eli laulu Lyygialle” — kuin tilanhoitajansa Juutas Käkriäinenkin — herkullisessa ”Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa”-novellissa — kuvataan tässä teoksessa ensimmäistä kertaa.

Alkupuolen tarinoiden lähes idyllisistä, joskin ironian sävyttämistä, tunnelmista siirrytään kuin vaivihkaa lopun sisällissota-aiheisiin, joista Lehtonen siis kirjoitti heti tapahtuma-aikana. ”Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto” kuvannee hyvin myös kirjailijan itsensä ristiriitaisia ajatuksia suomalaisten ryhdyttyä tappamaan toisiaan. Myös sankarimyyteille liioitellen irvaileva ”Bongmanin kuolema eli …pro patria mori” liittyy sotateemaan, josta kirjailija näyttää heti sodan jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa pystyneen kirjoittamaan eri osapuolten aseman oivaltaen, mutta kummankaan raakuksia hyväksymättä.

Tapansa mukaan Lehtonen ei ole henkilöilleen erityisen lempeä, vaan lähinnä ankara. Novellit piirtävät pilakuvia, joiden huumori on usein suorastaan ilkeää. Liioitteleva hupailu ”Urheilija Tommola” on kuitenkin varsin hauskaa luettavaa ja ”Parturi Kikka eli runoilija ynnä Don Juan” sekin aika hupaisa, kun taas juopon elämästä kertova ”Heitukan kohtalo eli muuan maalaisäiti” on varsin surumielinen, ”Lauri Falk ja Svea eli rakkauden kuvitteluvoima” suorastaan julma lakonisuudessaan ja pilkallisen melankolinen ”Pikku Liisa eli romantiikan prinsessa” aika ankea. Niminovelli ”Kuolleet omenapuut tai miksikä ei perunoita?” on sekin alaviereinen, mutta myös realistinen kuvaten hienosti Muttisen elämänasennetta ja luonnetta.

klassikkohaaste4

Osallistun tällä tekstillä Kirjabloggaajien neljänteen klassikkohaasteeseen, jonka ohjeet kuuluvat näin:

  1. Valitse jokin klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2017.Linkitä postauksesi koontipostaukseen.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon — ja ehkä jopa nautit siitä! Toista kohta neljä, useasti.

Ei tässä hienossa novellikokoelmassa mitään varsinaista selättämistä ollut. Ainoa hankala paikka olivat lukuisat kolmet pisteet,  joita Lehtonen viljeli nykylukijan mielestä paikoin ylenpalttisesti. Kehun siis itseäni kolmen pisteen liioittelevan käytön sietämisestä ja siitä, että uusien kirjojen tulvan keskellä sain luettua tämän klassikon — ja toki nautin siitä. Nautin jopa sekä kokoelman että novellien ritirampsuisista nimistä, joiden kaltaisiin Lehtonen oli tuohon aikaan mieltynyt:

Mutta toiselle sisälehdelle tahtoisin jälleen (samoin kuin mainitussa romaanissa, jonka olette lukenut) vanhamuotoisen, arkaaisen selittelyotsikon, lisärubriikkeineen. – kirje Kalle Carlstedtille

Tiedoksi vielä, että kirjan tuorein painos on ilmestynyt vuonna 1995 SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa — saatavana ainakin kirjastoista. E-kirjana teoksen voi ladata maksutta Projekti Lönnrotista tai Elisa-kirjasta. Kannattaa tutustua.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: