”Toisenlaisten sankareiden maa”

Katja Juholan, Tanja Konttisen ja Pia Parkkosen kirjoittama ja kuvaama Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin – Juliet Jonesin Sydän (Like, 2016. 209 sivua) on kirja bändistä ja sen faneista. Teoksen idea syntyi, kun Juliet Jonesin Sydän (JJS) palasi lavalle lähes 20 vuoden jälkeen keväällä ja kesällä 2015. Paluukiertueesta haluttiin tehdä kirja, jossa kiertuekuvien ja haastattelujen lisäksi myös fanit kertovat omia muistojaan bändistä.

Kirja ei ole kokonaisesitys JJS:n vaiheista tai sen jäsenten urista, vaan tarjoaa pieniä kurkistuksia bändin jäseniin ja kokoonpanoihin sekä biisien taustoihi ja keikkamatkoihin — myös fanien kannalta. Halusinko lukea yhtyeestä ja sen jäsenistä? Ehdottomasti. Ällistyin tajutessani, ettei JJS:stä ole aiemmin tehty kirjaa. Kiinnostavatko fanien tilitykset? Eivät juurikaan. Pidänkö kirjasta? Toki. Se toi mieleen muistoja ja tunnelmia. Vai sanoisinko että nuoruuteni? Varmasti osia siitä. Olinko/olenko itse fani? Kai niin voi sanoa. JJS:n keikoilla tulo käytyä ja levyjä kuunneltua. Monien laulujen sanat osaan ulkoa. Kirjan lukeminen pakotti kaivamaan vinyylit kaapista, asettamaan ne aikajärjestykseen ja siirtämään neulan kohdalleen.

Varsinaisena elinaikanaan JJS julkaisi kymmenen albumia vuosina 1985–1996. Tämä runsaasti kuvitettu kirja ei ole varsinainen JJS-historiikki, joten sellaista jään edelleen kaipaamaan. Toki kirjassa monta kiintoisaa muisteloa on ja se paikkaa osan isoa aukkoa suomalaisen musiikin historian kirjaamisessa, mistä kiitokset.

Tekstin otsikko on Albania-biisin kertosäkeestä ja viittaan sillä siihen, että JSS on omanlaisensa bändi, jolla ei esimerkiksi ole yhtä keulakuvaa ja jonka musiikkityyliä on vaikea lokeroida — biisejä on virsistä punkkiin ja balladeista rokkiin. Kannattaa lukea, jos on joskus kuunnellut JJS:n musiikkia. Ja kuunnella, jos ei ole koskaan kuunnellut.

Mainokset

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Jos tarttuu kirjaan vaikka sillä perusteella, että sen kirjoittaja on muinaisen koulukaverin puoliso, voi hyvinkin yllättyä iloisesti.

Näin kävi minulle Mikko Reitalan romaanin Tähtihetki (Otava, 2009) kohdalla. Teos on mainion sujuva kertomus keski-ikäistyvän kopiokitarakauppiaan yrityksestä herättää henkiin nuoruuden unelmat ja nostaa 80-luvun tähdenlentobändi Babylonia uudelleen pinnalle.

Pahaksi onneksi bändin jäsenistä ainoastaan Pablo on enää edes suunnilleen sama ihminen kuin kaksikymmentä vuotta sitten – hupiveikko ja huumorimies, parhaiden källien keksijä ja uskottava vedättäjä. Kun bändin henkiinherättämiseen liittyvä kepponen sitten menee niin pieleen kuin vain mennä voi, alkavat Pablon sinisilmät hiljalleen avautua näkemään ruman todellisuuden.

Haaveilun aika olisi ohi, mutta Pablo luopuu unelmistaan perin hitaasti ja vaivalloisesti. Kun viimeinenkin salaisuus lopulta paljastuu niin Pablolle kuin lukijallekin, on se aikamoinen yllätys ja silti uskottava, jopa perusteltu. Matkalla kohti totuutta Pablo ennättää saattaa koko lähipiirinsä hengenvaaraan, koska ei aluksi ymmärrä yhtään, miten isojen asioiden ja vaarallisten ihmisten kanssa on tekemisissä.

Reitala kirjoittaa sujuvasti, suhteellisen lyhyin lausein, joilla onnistuu kuitenkin rakentamaan eläväksi tarinan henkilöt, paikat ja tunnelmat tarvitsematta laajoja kuvauksia tai luonnehdintoja. Juoni kulkee vaivatta ja kevyesti, mutta samalla tiukasti otteessaan pitäen, viihdyttäen, kiehtoen, salaisuuksiaan sopivati pantaten ja pikkuhiljaa paljastellen.

Henkilöhahmoja voi pitää melko stereotyyppisinä; joskin osittain se on monen kohdalla vain pintaa tai rooli, jonka alta paljastuu lopulta kokonaisempi, kompleksisempi ihminen. Pablon naiivius on paikoin epäuskottavaa, samoin hänen vaimonsaa kärsivällisyys. Silti Tähtihetki on vähintäänkin kelpo kesälukemiseksi sopiva yhdistelmä kehityskertomusta, rikosromaania ja veijaritarinaa.