Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Pahassa pulassa

Tiivistunnelmainen trilleri Teräsarkku (Otava, 2014; 414 sivua) on jo kymmenes osa Taavi Soininvaaran Ratamo -sarjassa.

Kaikki alkaa 19.4. teräksisessä siilossa, josta suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo herää kädet kahlittuina ja kykenemättömänä sulkemaan tai räpyttelemään silmiään. Sitten palataan kuusi vuorokautta taaksepäin kertomaan, miten tähän on päästy aloittamalla Ratamon isän hautajaisista ja nigerialaissyntyisen prostituoidun kuolemasta. Väliin on sijoitettu salaperäisen Lintu-nimisen hahmon muistoja.

Samaan aikaan Ratamon toimittajaystävä Essi Kokko jahtaa Turkissa ja Saksassa jymyjuttua finanssikeinottelijoista, jotka ruokkivat eurokriisiä ja ajavat EU:ta liittovaltioksi.

Aineksia jännärissä siis riittää. Tunnelma on tiivis ja tapahtumat etenevät vaihdikkaasti usealla näyttämöllä. Ihmiskohtalot ovat rankkoja, keneenkään ei voi luottaa edes poliisiorganisaatioissa, pahikset ovat hirviömäisiä, valta sokaisee, ahneus hallitsee.

Hurjuutta ja kurjuutta kevennetään lyhyillä historia- ja maantiedetietoiskuilla, joilla on joskus vain hento yhteys teoksen tapahtumiin ja teemoihin, sekä oudoilla puujalkavitseillä.

Syyllinen Ratamon pinteeseen on ilmeinen turhan varhain ja syö siten jännitettä kirjan loppupuolella, vaikka piinaava tilanne jatkuu lähes viimeisille sivuille asti. Kelpo trilleri kuitenkin.

Rahoituslaitoksissa ja teollisuudessa työskennelleen juristikirjailijan kolumneja.<

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa ”vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.