Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Huima rakkaustarina

André Acimanin tunnetuin romaani Kutsu minua nimelläsi (Tammi, 2019; Call me by your name, 2007; suomentanut Antero Tiittula; 317 sivua) on 17-vuotiaan Elion näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. Suomeksi teos on saatu romaaniin perustuvan suositun elokuvan siivittämänä.

Elion akateeminen ja kultturelli perhe viettää kesät huvilassaan italialaisen pikkukylän kiepeillä. Professori-isä kutsuu vuosittain taloon kesävieraaksi jonkun jatko-opiskelijan. Vuonna 1987 vieraaksi saapuu hurmaava Oliver, johon koko perhe ja palveluskunta ihastuu. Ja Elio rakastuu.

Me olimme, minulle viimein valkeni, kaksi maailman ujointa ihmistä.

Aciman kuvaa hienosti ensirakkauden syntyä. Nuorukainen haluaisi uskaltaa lähestyä Oliveria, mutta teini-ikäisen on hankala tulkita aikuisen sanatonta viestintää. Koska kaikki kerrotaan Elion ajatusten ja tunteiden kautta, emme tiedä, mitä Oliverin päässä liikkuu. Ei hän ainakaan nuorta poikaa viettele, se on selvää. Eikä Elio ole kokematon, vaan viettää hyvinkin kiihkeitä hetkiä tyttöystävänsä kanssa rantahietikolla. Vaikka Elio on myös musiikillisesti lahjakas, laajalti lukenut ja varsin älykäs, on hän myös hormoni- ja tunnemyrskyjen tuivertama teinipoika.

Ehkä olimmekin ensisijaisesti ystäviä ja vasta toiseksi rakastavaisia.
Mutta ehkä sitä rakkaus juuri onkin.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä rakkausromaani ja voimakas kehitystarina, jonka lumouksen loppuosan hyppäys lähitulevaisuuteen ja toinen vielä tännemmäs rikkovat osittain. Niin on varmaan tarkoituskin, mutta olisin toivonut tarinan päättyvän huikeaan, riemukkaaseen ja katkeransuloiseen Rooma-viikonloppuun.

André Aciman vierailee HelsinkiLit-kirjallisuustapahtumassa 17.-18.5.2019 Savoy-teatterissa, Helsingissä. Tapahtumaa voi seurata myös televisiolähetyksenä Yle Fem & Teemalla sekä Yle Areenassa.

Olisipa jo kesä

Kirsi Pehkonen jatkaa viime vuonna alkanutta Jylhäsalmi-sarjaansa elokuun helteisiin ja ukkosiin ajoittuvalla romaanilla Jylhäsalmella salamoi (Karisto, 2018; 197 sivua). En lue juurikaan niin sanottua naisten viihdettä, mutta näiden kesäisten, raikkaan romanttisten ja humorististen kirjojen parissa olen viihtynyt.

Sarjan ”pääosassa” ei ole henkilöhahmo, vaan sarjaa yhdistää paikka, kuvitteellinen itäsuomalainen kylä. Niinpä ensimmäisen osan Riina tavataan vain kerran ohimennen, kun keskushenkilönä on kiinteistövälittäjä Anna Ukkonen, tälläkin kertaa nuori nainen. Hän asettuu elokuun alussa vuokralaiseksi Haapa-ahon taloon, jonne myös Lontoossa asuvan poikaystävän on suunniteltu saapuvan koko syksyksi.

Toisin käy eikä se ole edes Annalle lopulta yllätys. Lukijalle ei ole sekään, kenen kanssa Anna ryhtyy pian vispilöitä kauppaamaan. Sopivasti mutkia asetellaan matkaan, ettei romanssi etenisi suoraviivaisesti ja tylsästi. Jännittäviäkin hetkiä koetaan — eikä niistä pienin ole kohtaaminen kotihiiren kanssa.

Vilpitöntä maalaisromanttista viihdettä kelpaa lueskella sulavien hankien keskellä kesää odotellessa.

 

P. S: Sitä vähän ihmettelen, että Annaa nimitetään timpuriksi, kun hän auttaa maalaamisessa ja inventaariossa. Ei timpuri ole mikään apulainen, vaan kirvesmies, puuseppä.