Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Mainokset

Novelleja sadan vuoden takaa

Olen — sattuneesta syystä — lukenut vuosia sitten (lähes) kaikki kansalliskirjailija Joel Lehtosen (1881-1934) teokset, mutta mielessäni on usein käynyt ajatus palata näihin klassikoihin uudelleen.

Nyt lukemiseksi valikoitui novellikokoelma Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918 (sarjassa Kootut teokset, osan VII alkupuoli. Otava, 1935; 128 sivua) kotini kirjahyllystä, johon se on puolison perintönä päässyt. Novellikokoelmasta puhutaan Putkinotko-sarjan toisena osana, koska sitä edeltäneessä romaanissa Kerran kesällä (1917) ja seuranneessa alun perin kaksiosaisena (Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920) ilmestyneessä romaanissa Putkinotko kohdataan samoja henkilöitä samoilla tapahtumapaikoilla eli maalla Putkinotkossa (Lehtosen Inha-niminen tila Säämingissä) ja nimettömässä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (Savonlinna).

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Pääosaa lähes kaikissa esittää kirjakauppias Muttinen, joka on juuri ostanut Putkinotkon tilan. Niin hänen ystävättärensä Lyygia  — suloisessa aloitusnovellissa ”Muttisen onni eli laulu Lyygialle” — kuin tilanhoitajansa Juutas Käkriäinenkin — herkullisessa ”Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa”-novellissa — kuvataan tässä teoksessa ensimmäistä kertaa.

Alkupuolen tarinoiden lähes idyllisistä, joskin ironian sävyttämistä, tunnelmista siirrytään kuin vaivihkaa lopun sisällissota-aiheisiin, joista Lehtonen siis kirjoitti heti tapahtuma-aikana. ”Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto” kuvannee hyvin myös kirjailijan itsensä ristiriitaisia ajatuksia suomalaisten ryhdyttyä tappamaan toisiaan. Myös sankarimyyteille liioitellen irvaileva ”Bongmanin kuolema eli …pro patria mori” liittyy sotateemaan, josta kirjailija näyttää heti sodan jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa pystyneen kirjoittamaan eri osapuolten aseman oivaltaen, mutta kummankaan raakuksia hyväksymättä.

Tapansa mukaan Lehtonen ei ole henkilöilleen erityisen lempeä, vaan lähinnä ankara. Novellit piirtävät pilakuvia, joiden huumori on usein suorastaan ilkeää. Liioitteleva hupailu ”Urheilija Tommola” on kuitenkin varsin hauskaa luettavaa ja ”Parturi Kikka eli runoilija ynnä Don Juan” sekin aika hupaisa, kun taas juopon elämästä kertova ”Heitukan kohtalo eli muuan maalaisäiti” on varsin surumielinen, ”Lauri Falk ja Svea eli rakkauden kuvitteluvoima” suorastaan julma lakonisuudessaan ja pilkallisen melankolinen ”Pikku Liisa eli romantiikan prinsessa” aika ankea. Niminovelli ”Kuolleet omenapuut tai miksikä ei perunoita?” on sekin alaviereinen, mutta myös realistinen kuvaten hienosti Muttisen elämänasennetta ja luonnetta.

klassikkohaaste4

Osallistun tällä tekstillä Kirjabloggaajien neljänteen klassikkohaasteeseen, jonka ohjeet kuuluvat näin:

  1. Valitse jokin klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2017.Linkitä postauksesi koontipostaukseen.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon — ja ehkä jopa nautit siitä! Toista kohta neljä, useasti.

Ei tässä hienossa novellikokoelmassa mitään varsinaista selättämistä ollut. Ainoa hankala paikka olivat lukuisat kolmet pisteet,  joita Lehtonen viljeli nykylukijan mielestä paikoin ylenpalttisesti. Kehun siis itseäni kolmen pisteen liioittelevan käytön sietämisestä ja siitä, että uusien kirjojen tulvan keskellä sain luettua tämän klassikon — ja toki nautin siitä. Nautin jopa sekä kokoelman että novellien ritirampsuisista nimistä, joiden kaltaisiin Lehtonen oli tuohon aikaan mieltynyt:

Mutta toiselle sisälehdelle tahtoisin jälleen (samoin kuin mainitussa romaanissa, jonka olette lukenut) vanhamuotoisen, arkaaisen selittelyotsikon, lisärubriikkeineen. – kirje Kalle Carlstedtille

Tiedoksi vielä, että kirjan tuorein painos on ilmestynyt vuonna 1995 SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa — saatavana ainakin kirjastoista. E-kirjana teoksen voi ladata maksutta Projekti Lönnrotista tai Elisa-kirjasta. Kannattaa tutustua.

Dekkariviikko 2016 — vanhanaikainen tapaus

Terttu Autere kirjoittaa kepeitä ja perinteisiä, menneisyyteen sijoittuvia dekkareita, joiden parissa on mukavaa viettää rentouttava parituntinen. Kuolemaa Eedenissä (Karisto, 2016; 315 sivua) ei voi luonnehtia kihelmöivän jännittäväksi, mutta sujuva ja juonikas se on.

Eletään 1930-luvun hellekesää (oletettavasti) Terijoen hiekoilla. Onerva Ojala, joka odottelee vastauksia opettajanpaikan hakemuksiinsa, on kesätöissä täysihoitola Eedenissä, johon on asettunut pieni lomalaisjoukko: kauppaneuvos rouvineen, kuherruskuukauttaan viettävä pariskunta, kaksi nuorta naista, poikamieshammaslääkäri, kampaamoyrittäjä, laulaja sekä kirjailija, joka murhataan. Silloin paikalle hälytetään lääninetsivä Juhani Kuikka, eikä Onerva tilanteesta huolimatta voi olla ilahtumatta tuttavuuden uusimismahdollisuudesta.

Juoni kulkee, karikatyyrimäiset henkilöt sopivat tyyliin ja tunnelma on ihanan kesäinen.

Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle.