Pitkät kirjamessut verkossa

Helsingin kirjamessuille ei tänä vuonna päässyt (tai joutunut matkustamaan) paikan päälle. Virtuaalimessut sopivat minulle liiankin hyvin — etenkin se, että haastatteluja voi katsella ja kuunnella myös tallenteina. Ahmimisoireyhtymästä johtuen kirjoitan messuraporttiani vasta nyt. Olen ollut messuilla ainakin 24 tuntia. Sama aika voisi toki kulua kolmena päivänä (torstaisin en ole vielä koskaan messuilla ollut) helposti Messukeskuksessakin, mutta suurin osa ajasta menisi muuhun kuin haastattelujen ja keskustelujen kuuntelemiseen, toisin kuin nyt.

Osan ohjelmasta vain kuuntelin puhelimesta samaan aikaan kun tein jotain muuta (kokkasin, siivosin, pyykkäsin, venyttelin) ja osan paitsi kuuntelin myös katselin täppäriltä. Kahden ihmisen keskustelua on helppo seurata vain kuuntelemalla, mutta kun puhujia on useampia, on hyvä nähdä, kuka puhuu.

Toteutuiko suunnitelmani?

Kyllä, kutakuinkin. Lähes kaikki vastasivat hyvin odotuksiani. Tommi Kinnusen haastattelu oli erityisen mielenkiintoinen ja koskettavakin — etenkin, kun lopuksi kirjailija sai vielä Minna Canth -palkinnon. Onnittelut! Anni Kytömäen romaani päätyi lukulistalle ja jo luetuista kirjoista oli kiinnostavaa kuulla lisää. Odotan pian pääseväni uusimman Takamäki-dekkarin pariin. Sen aion lukea painetusta kirjasta toisin kuin sarjan aiemmat osat, jotka kuuntelin pihahommia tehdessäni kesällä kaikki ns. putkeen. Elizabeth Stroutin ja Sofi Oksasen keskustelu oli oikein kiinnostava, mutta vähän harmitti, kun Oksanen väitti Pikkukaupungin tyttöä Stroutin uusimmaksi suomennokseksi. Kirjahan ilmestyi suomeksi jo vuonna 2001, ja uutena laitoksena nyt 2020. (Ja tiedoksi kaikille, että pandemia on englanniksi pandemic kuten epidemia on epidemic. Epidemia on latinaa, mutta pandemia latinaksi pandemus. Toinen on otettu suomen kieleen sellaisenaan ja toinen näköjään pantu rimmaamaan sen kanssa, mutta englantia ne eivät ole.)

Eikä siinä vielä kaikki

Lisäksi kuuntelin/katselin Kjell Westön (Tritonus), Terhi Kokkosen (Rajamaa), Johanna Sinisalon (Vieraat), Philip Teirin (Neitsytpolku), Paula Nivukosken (Mainingin varjot), Outi Pakkasen (Naistenkutsut), Selja Ahavan (Nainen joka rakasti hyönteisiä), Eeva Klingbergin (Syvän maan juuret), Eppu Nuotion (Maggie ja minä), Ella Kannisen (Minun Italiani), Leena Lehtolaisen (Jälkikaiku), Satu Vasantolan (Kaikki kadonneet), Juha Hurmeen (Suomi), Arttu Tuomaisen (Hyvitys), Minna Lindgrenin (Aina on toivoa), Anu Kaajan (Katie-Kate), Anna Kortelaisen (Tulirinta), Tommy Orangen (Ei enää mitään), Marja Kankaan (Miestä näkyvissä), Emmi-Liia Sjöholmin (Paperilla toinen), Susan Heikkisen (Pullopostia Seilin saarelta) haastattelut sekä Lea ja Santeri Pakkasen (Se tapahtui meille), Liina Putkosen (Palava poika) & Christian Rönnbackan (Ruska) ja Matti Laineen (Pelon liekit) & Max Seeckin (Pahan verkko) ja yhteishaastattelut.

Lukuun

Luku-/kuuntelulistalle, joka on ennestäänkin ylipitkä, näistä menivät Kankaan hauskan kuuloinen romaani, Kannisen italialaisuusaakkoset, Lindgrenin satiiri, Orangen romaani ja Pakkasten historiateos. Siellä jo ennestään olivat Hurmeen Niemi-jatko sekä Pakkasen ja Seeckin dekkarit. Lehtolaisen, Nuotion, Teirin ja Tuomaisen kirjat olen jo lukenut.

Lisäksi kuuntelin/katselin keskustelut näistä aiheista

  • David Foster Wallacen Päättymättömän riemun suomennos, josta puhuivat Tero Valkonen ja Samuli Knuuti
  • Tytöt – suomalaisen tasa-arvon perusteet, keskustelijoina Aurora Rämö ja Jari Mäkäräinen)
  • Esikoiskirjailijat Anna Soudakova ja Tiina Katriina Tikkanen ja oman tarinan merkitys
  • Muukalaiset ja barbaarit – miten historiantutkimus näkee siirtolaisuuden, keskustelijoina Aapo Roselius, Tuomas Tepora ja Maijastiina Kahlos
  • Korjausliike — Tuomainen ja Vuorinen ratkaisevat
  • Ääni tarinalle – kertomuksia äänikirjan lukijan työstä, aiheesta juttelemassa suositut äänet Jukka Pitkänen, Krista Putkonen-Örn ja Pirjo Heikkilä
  • Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus – Perttu Pölönen, Timo Julkunen, Mirka Vesala ja JP Koskinen
  • Äänikirjat ja raha, aiheen äärellä Elina Kilkku, Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Kaikki keskustelut olivat kiinnostavia omalla tavallaan. En tosin tiedä, mitä Antti Tuomainen ja Juha Vuorinen polveilevalla juttelullaan ratkaisivat tai edes yrittivät ratkaista. Jäin miettimään, olisiko minusta Päättymättömän riemun lukijaksi. Tai kuuntelijaksi, sillä (huimapäinen) Olavi Uusivirta lukee sen äänikirjaksi. Suomentajan mukaan kirja on suomeksi on helpompi kuin alkukielellä. Toivoisin, että äänikirja toisi kirjailijalle enemmän tuloja.

Olisin mielelläni nähnyt myös Paula Havasteen, Piia Leinon ja Jani Saxellin Utopiaa!-keskustelun, mutta sitä ei ole ainakaan vielä saatavilla.

Haastattelijoita oli kiltisti sanottuna monenlaisia. Kokeneet ammattilaiset olivat aivan loistavia, mutta joidenkin haastattelijoiksi värvättyjen vahvuudet ovat selvästi muualla kuin messulavalla. Hermostuneisuus saattoi näkyä outona naurahteluna ja myynti-into ylenpalttisen vaivaannuttavana kehumisena (upea-sana viidessä ensimmäisessä lauseessa), mutta onneksi yhdestäkään haastattelijasta ei paistanut lukemattomuus. Osaa sekä kirjailijoista että haastattelijoista selvästi jotenkin vaivasi tyhjä messuhalli. Olikohan haastattelut pakko tehdä siellä, niillä lavoilla? Oikeastaan koko lava-ajattelu tuntui hieman keinotekoiselta virtuaalimessuilla.

Jatkoon?

Osallistun mielelläni toistekin kirjamessuille verkossa. Myös hybridiversiota kannattanee harkita. En lainkaan kaipaa messutungosta tai sitä, etten pääse koskaan hyvälle paikalle muuten kuin jättämällä väliin jonkin toisen kiinnostavan ohjelman. Tallenteet mahdollistavat eturivin paikan aina sekä sen, ettei mikään mene päällekkäin tai osu muuten huonoon aikaan. Toki kaipaan kohtaamisia muiden lukijoiden ja jopa kirjailijoiden kanssa sekä konkreettisia kirjoja tutkailtaviksi.

Tärkeintä on kuitenkin lukeminen ja siihen antoivat kirjamessut verkossa vinkkejä enemmän kuin tarpeeksi.

Kutsui mua Kuusamo…

Ensimmäinen NordicNoir-kirjallisuusfestivaali järjestettiin Rukalla, Kuusamossa 18.-19.1.2019. Voitin lippupaketin Kirsin kirjanurkan arvonnassa ja onnistuin hankkiutumaan blogin vakituisesta asemapaikasta viikonlopuksi noin 450 km pohjoisen suuntaan, kiitos henkilökohtaisen autonkuljettajan. Kannattiko? Minusta kyllä, vaikka istumista kertyikin viikonlopun aikana epäterveellisen paljon.

NordicNoirin rohkea idea oli koota rikoskirjalijoita ja heidän lukijoitaan niin sanotusti korpeen (vaikka Rukalla onkin lähes kaikki palvelut) keskustelemaan rikoskirjallisuudesta monelta kantilta: kirjailijan työstä ja urasta, kirjojen aiheista ja teemoista, rikoskirjallisuuden lajityypistä ja alatyypeistä, kirjojen ja tv-sarjojen suhteesta, nordicnoirin käsitteestä, huumorista rikoskirjallisuudessa, rikollisesta mielestä ja paljosta muusta. Aina ei tosin puhuttu ihan siitä, mitä ohjelmaan oli merkitty, muttei se oikeastaan haitannut.

Parhaimmillaan haastatteluista tuli keskusteluja, kun aikaa oli varattu mukavasti noin 45 minuuttia, joka välillä vähän ylittyikin ja joskus alittui. Illanvirkkuna pidin aikataulusta, jossa ohjelma alkoi klo 17 ja päättyi hieman ennen puolta yötä. Kaikki kolme haastattelijaa/moderaattoria hoitivat hommansa omalla tavallaan; ehkä yksi tyyli olisikin käynyt tylsäksi. Siinä missä neljän naisen paneeli sai perjantai-iltana kevyesti jutustella, joutui kahdeksanmiehinen lauantaipaneeli vallan viihdyttävästi lähes grillatuksi.

Toivon, ettei NordicNoir jäänyt ainutkertaiseksi tapahtumaksi ja ainakin Instagramissa taidettiin ensi vuodelle jotain jo lupaillakin. Jos saa toivoa uusia/lisää kirjailijoita niin tässä joitakin mieleen tulevia: Islannista Arnaldur Indriðason, Norjasta Karin Fossum , Ruotsista Lina Bengtsdotter, Tanskasta Sara Blædel ja Suomesta Eva Frantz.

Tämänkertaisista vieraista vain Ragnar Jonassonia ei ole saatavilla suomeksi. Onkohan joku kustantajista jo tarttunut tilaisuuteen? Haluan lukea erityisesti Hulda-trilogian. Muista mukana olleista, joita en vielä ole lukenut, aion tutustua ainakin Ninni Schulmanin Hagfors-sarjaan ja Stefan Ahnhemin tuotantoon. Toisin kuin aiemmin väitin olen sittenkin lukenut Yrsa Sigurðardóttirilta yhden tai kaksi ensimmäistä suomennosta.

Paikalla oli myös Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden avustaja, joten seuraavasta lehdestä voi lukea vielä lisää.

 

Kirjallinen nuotiopiiri* Kuopiossa

Suomen Kirjailijaliitto järjestää osana 120-vuotisjuhlavuotensa ohjelmaa kirjailijan ammattiin syventyvän tapahtumasarjan viidellä paikkakunnalla, joista yhdeksi oli valikoitunut Kuopio. Tiistai-iltana 28.3.2017 vietettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa pääsymaksutonta kirjallisuusiltaa otsikolla Miten kirjani ovat syntyneet. Tilaisuus kodikkaan puutalon hämärästi valaistussa näyttelysalissa oli tunnelmallinen ja ilmapiiri välitön.

Tilaisuuden avasi liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen. Kirjailijavieraina olivat Jyrki Heikkinen, Virpi Hämeen-Anttila ja Tatu Kokko sekä tilaisuuden juontanut kirjailija Paula Havaste. Illan ajatuksena oli raottaa luovan työn prosesseja ja siinä onnistuttiin hienosti.

Vainosen avattua tilaisuuden Havaste haastatteli kirjailijakollegoitaan ja aloitti kysymällä, miten ja missä ja miksi ihmeessä ne kirjat oikein syntyvät. Runoilija, sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Heikkinen korosti siitä, miten sanan ja kuvan liitto pelkistää ja tiivistää ilmaisua; Kokko tunnusti, että tuntuu alastomalta olla livekirjailija, joka avaa keskeneräisen tekstinsä lukijoilleen, vaikka se samalla innostaa jatkamaan eteenpäin; Hämeen-Anttila kertoi tutkijana tekevänsä paljon taustatyötä, jota pitää hauskana; Havaste paljasti päättäneensä jo nelivuotiaana ryhtyvänsä kirjailijaksi ja pitää kirjailijuutta todella hienona hommana.

Heikkinen luki pari katkelmaa juuri ilmestyneestä kuvallisesta pitkästä runoelmastaan Hietasalo (Poesia, 2017), Kokko luki kohtauksen nuortenkirjasta Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos, 2015) ja Hämeen-Anttila muutamaan kappaleen viimeisimmästä romaanistaan Villa Speranza (Otava, 2017).

Kirjailijoita oli pyydetty tuomaan mukanaan jokin kirjoittamisprosessiin liittyvä esine. Havaste mainitsi kännykän, koska se on myös sanelukone, jolla voi tehdä muistiinpanoja vaikka autolla ajaessa, jolloin ei voi kirjoittaa muistikirjaan. Hämeen-Anttilan esine on vanha ipod, jolla hän kuuntelee musiikkia kirjoittaessaan: Jokaisella hänen kirjallaan on oma musiikkinsa, joka auttaa häntä tekstiä editoidessa muistamaan kirjoitetun tekstin tunnelman. Kokolla oli mukanaan isältä peritty klaffipöydän levy, jonka päällä hänellä on läppäri kirjoittaessaan sängyssä — ”pöydän jalkoina” toimivat Fakta-tietosanakirjan osista kootut pinot eli kaikki perustuu faktoille. Heikkisen esine on pienenpieni muovinen hahmo, jota hän pitää pöydällä työskennellessään: mies/sotilas voimakkaassa etukenossa on silloin samassa tilassa mutta eri todellisuudessa kuin hän.

Lopuksi oli vielä aikaa yleisön kysymyksille. Aluksi kysyttiin pohjimmaista syytä kirjoittaa. Kokko ei pääse tarinasta eroon muuten kuin kirjoittamalla, Heikkinen etsii järjestystä, Hämeen-Anttila on kokonainen silloin kun kirjoittaa, se tuo tarpeellisuuden tunteen, kun kerätty ”turha tieto” muuttuu relevantiksi. Kysymyksiä tuli myös luottolukijoista. Havaste ei anna kenenkään muun kuin kustannustoimittajan lukea keskeneräistä, Kokolla vaihtelee kaikille avoimesta prosessista alkaen, Heikkisen luottolukija on puoliso, mistä hommasta taas Hämeen-Anttilan puoliso on helpottuneena päässyt eroon esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen. Vielä ennätettiin keskustella kirjallisuuden kielestä ja henkilöhahmojen rakentumisesta ennen kuin oli aika päättää lämminhenkinen kirjallinen ilta.

*Tatu Kokolle kiitos otsikosta.