Klassikkotuunaus ja Naistenviikko 2018 — Emilia

Vilja, Tuulia, Satu, Emilia (Emily), Ilse, Laura, Elisabet, Norah, Lucy, Maud… Ei osu yksikään näistä nimistä suomalaiselle naistenviikolle, mutta silti teos nimeltä Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu (WSOY, 2018; 308 sivua) sopii tälle viikolle loistavasti.

Tuntuu minusta nimenomaan naisten jutulta kirjoittaa fanifiktiota nuoruuden kirjasuosikista. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies ovat yhdistäneet voimansa kertoakseen (ehkä ensin itselleen ja sitten) meille, mitä Emilia Byrd Starrille, Teddy Kentille, Ilse Burnleylle ja kaikille muille L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian hahmoille tapahtui aikuisina.

Toki hieman hirvitti aloittaa kirjan lukeminen, koska Pieni runotyttö (1928; Emily of New Moon, 1923), Runotyttö maineen polulla (1948; Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään (1949; Emily’s Quest, 1927) kuuluvat niihin kirjoihin, jotka luin lapsena/nuorena moneen kertaan ja jotka muistan täydellisinä lukukokemuksina.

Eivät muistot onneksi menneet pilalle. Ehkä jopa uskaltaudun lukemaan alkuperäiset Runotytöt uudelleen, vaikka olen vältellyt nuoruuden suosikkien lukemista aikuisiällä. Ei Emilia Kent samalla tavalla unohtumaton lukukokemus ole, mutta aivan mainio teos kuitenkin. Kirjailijat ovat tehneet taustatyönsä perusteellisesti ja luoneet alkuperäisen trilogian pohjalta oikealla tavalla ihanan vanhanaikaisen mutta nykylukijan kannalta riittävän modernin romaanin.

Naistenviikon nimet:

  • 18.7. Riikka
  • 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
  • 20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
  • 21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  • 22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
  • 23.7. Olga, Oili
  • 24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Tuijatan Naistenviikkohaaste

naistenviikko-2018

Tuijatan klassikkotuunaushaaste

klassikkotuunaus_banneri

Mainokset

Äiti ja tytär

Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018; My Name is Lucy Barton, 2016; suomentanut Kristiina Rikman; 164 sivua) on hieno pienoisromaani tai kertomuskokoelma. Omakohtaisuuden tuntu on Elizabeth Stroutin teoksessa voimakas; silti se, etten tiedä, onko kaikki fiktiota vai autobiografiaa, on yhdentekevää.

Kertomus osattomasta lapsuudesta on riipaiseva. Tarina siitä, miten sen voi voittaa on voimaannuttava. Suhde äitiin, jonka kanssa ei ole pitänyt yhteyttä, mutta joka silti ilmaantuu sairaalavuoteen ääreeen, on riipaiseva. Eletään 1980-luvun puoliväliä, jolloin Lucy Barton joutuu sairaalaan, mutta eletään myös Lucyn ankeaa lapsuutta ja parempaa tulevaisuutta.

Vähintään kolme aikatasoa on läsnä kohtaamisissa, joissa puhutaan asioiden vierestä ja kerrotaan tuttavista ja sukulaisista, vaikka pitäisi puhua omasta perheestä, menneisyydestä, menetyksistä.

Vertaaminen Alice Munroon ei ole väärin. Myös Strout kuvaa arkea, tavanomaisuutta, tavallisia ihmisiä. Tarina naisesta, joka palaa surkeaan lapsuuteensa, on sekä hyvin henkilökohtainen että erittäin yhteismaailmallinen ja yhteiskunnallinen. Toisaalta on kyse äidin ja tyttären suhteesta, toisaalta koko maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Kuulostaa ankemmalta kuin on. Hieno kirja. Lukekaa.

 

 

 

 

Järkyttävän loistava

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. … En nähny siinä pahhuutta enkä rummuutta, vaan näin komean upseerismiehen.”

Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017; 194 sivua) on hurjinta, kamalinta ja upeinta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan. Kukaan muu Suomessa ei pysty tähän: pohjoisen murteella kirjoitettu tiivis monologiromaani naisesta, joka oli natsi, eränkävijä, piesty vaimo, opettaja ja kirjailija, ja samalla sisällöltään paljon sivumääräänsä laajempi aatehistoriallinen kuva lähes koko itsenäisyysajan Suomesta.

Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. … Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. … Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias.”

Everstinnan lopussa kiitetään Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaata, mutta Liksomin teos on kaunokirjallisuutta, ei elämäkerta. Niinpä monologin nimetön mie ei ole Annikki Kariniemi (1913-1984), vaikka romaani perustuukin hänen elämäntarinaansa.

Liksomin Everstinna on kuitenkin julmasti ikimuistoinen romaanihenkilö, jonka kautta Liksom kuvaa paitsi järkyttävää parisuhdetta myös (erityisesti) 1920-40-lukujen Suomea. Samalla Everstinna heijastelee, peilaa, omaa aikaamme, ja sitä, miten lähes sadan vuoden takaiset kansallismieliset ja muukalaisvihaiset aatteet ovat taas nousseet suureen suosioon eri puolilla Eurooppaa.

 

Everstinna ei ole Liksomin ensimmäinen teksti Annikki Kariniemestä . Kolme vuotta sitten sai ensi-iltansa monologinäytelmä Lapin punaiset hanget.

Kariniemi on itse kirjoittanut aviohelvetistäään eversti Oiva Willamon kanssa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968).