Kun kaikki katoaa

Mutta vaikka kuinka tuijotin piikkejä, lehtiä ja varsien muotoja, vaikka lueskelin lajikkeet kertovia kylttejä, huomasin, etten kyennyt enää palauttamaan mieleeni ruusun kukan muotoa.

Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021. Hisoyaka na Kessho / 密やかな結晶, 1994; suomentanut Markus Juslin; 362 sivua) on dystopia katoamisiin alistuvasta ja salaisen poliisin tekemien muistinmetsästysten pelossa elävästä saarelaisyhteisöstä.

Saarelaiset eivät muista, mitä saaren ulkopuolella on, tai onko mitään. Kartat ovat kadonneet. Lähes joka viikko jotakin muutakin katoaa – maailmastako vai vain ihmisten mielistä ja muistoista? Naapurin hatuntekijä alkoi mukisematta tehdä sateenvarjoja, kun hatut katosivat. Lentävätkö linnut yhä vai katosivatko vain niiden nimet ja muistot niistä? Kertojan isä tutki lintuja työkseen.

Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.

Nimetön kertojaminä on kirjailija, joka asuu lapsuudenkodissaan. Kuvanveistäjä-äiti kuului ihmisiin, joilta mikään ei kadonnut. Hänet salainen poliisi vei.

Vähitellen kävi ilmi, että on olemassa äitini kaltaisia erityisiä ihmisiä, jotka eivät menetä muistojaan, ja salainen poliisi yrittää viedä heistä jokaisen. Mutta kukaan ei tiedä, millaiseen paikkaan heitä oikein kerätään.

Nyt naisella on perheenään enää edesmenneen kodinhoitajansa mies, jota hän kutsuu papaksi ja joka kutsuu häntä nuoreksi neidiksi. Pappa asuu ”kadonneella” lautalla, jonka mekaanikkona ennen teki töitä.

Kun kalenterit katoavat, eivät vuodenajat enää vaihdu. Paksu lumi jää maahan. Erilaisia ruokia on ennestäänkin niukasti, koska muun muassa hedelmät ovat kadonneet. Kun kirjat katoavat, ei nainen voi enää olla kirjailija. Hän pestautuu töihin maustekauppaan tilannetta sen kummemmin murehtimatta. Kirjat poltetaan, saaren kirjasto roihuaa pitkään.

Suuri huoli hänellä kuitenkin on, sillä papan avustamana hän on piilottanut kotiinsa kustannustoimittajansa R:n, jolta asiat ja tavarat ja muistot eivät katoa. Mies yrittää epätoivoisesti saada myös hyväntekijänsä pitämään kiinni muistoistaan, mutta se on heille mahdotonta.

Hän painoi ohimoitaan ja huokaisi. Katoamisista puhuminen on aina tällaista. Vaikka kuinka yritämme nähdä vaivaa ymmärtääksemme toisiamme, sydämemme eivät kohtaa pienimmässäkään määrin. Mitä enemmän puhumme, sitä yksinäisemmältä se tuntuu.

Kun muistaa ei saa, mitä jälkiä mistään jää? Katoaako kaiken myötä lopulta myös koko ihminen?

Kun antautui päälle hyökyvien katoamisten aaltojen vietäväksi, ne kantoivat luonnostaan jonnekin, minne oli tarkoituskin asettua.

Romaanin sisällä etenee päähenkilön kirjoittama tarina, joka sekin kertoo kadottamisesta ja katoamisesta. Sen fonttina on kertomukseen sopien vanhanaikainen kirjoituskoneen kirjaimisto, mutta luvattoman suttuisena, vaikealukuisena.

Romaani on surumielisen kiehtova ja oudosti kaunis, mutta myös pelottava. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneenä se on ihmeen ajankohtainen näinä valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikoina.

Minna Canthin päivänä 19.3.2021

Minna Canth syntyi vuonna 1944 Tampereella, muutti 9-vuotiaana Kuopioon, asui Jyväskylässä vuosina 1863-79 ja lopun elämänsä vuoteen 1897 Kuopiossa.

Kuopion vuosina Canth loi uransa kirjailijana, journalistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana samalla, kun toimi kauppiaana ja oli suurperheen äiti. Kauppa- ja kotitalossaan Kanttilassa hän piti niin sanottua salonkia eli hänen luokseen kokoonnuttiin keskustelemaan kirjallisuudesta ja ajankohtaisista asioista.

Miten Canth Kanttilassa eli ja etenkin työskenteli? Siitä kertoo lyhyesti Timo Niirasen kirjanen Miten Minna Canth asui Kuopiossa? (Snellman-instituutti, 1986; 44 sivua; English summary by Dora Kujanen).

Kirjasen perusteella huone oli runsaasti sisustettu. Canth kirjoitti ja keskusteli useimmiten keinutuolissa. Pyöreän pöydän paksun pöytäliinan alle kirjailija piilotti keskeneräiset käsikirjoituksensa, kun huoneeseen tuli vieras. Pienehkössä huoneessa oli myös kirjakaappi, suuria viherkasveja, maalauksia ja valokuvia, koristenauhoja, seppele ja muita koriste-esineitä. Silti sinne mahtui suurikin vierasjoukko.

Työhuone on valokuvien ja tyttären, tyttärentytärten sekä muiden muassa Juhani Ahon kertoman mukaisesti rekonstruoitu Kuopion korttelimuseoon Minna Canthin salongiksi. Museoimisajatus virisi jo vuonna 1937, kun Kuopion Isänmaallinen Seura sai Elli-tyttäreltä työhuoneen kaluston, mutta useiden väliaikaisvarastointien jälkeen avajaiset kulttuurihistoriallisen museon entisessä vahtimestarihuoneessa pidettiin vasta vuonna 1952. Kortteli- eli silloiseen ulkomuseoon huone sisustettiin hieman täydennettynä vuonna 1982.

Niirasen mukaan työhuone kertoo, että kirjailijan asumistaso oli tyydyttävä, vaikka perhe asuikin melko ahtaasti. Oliko asunto ahdas aikansa mittapuulla vai tuoreemmin mittarein, ei käy ilmi, mutta kirjoittaja toteaa kaupungin menestyneimpien kauppiaiden eläneen Canthin perhettä komeammin.

Julkaisussa pohditaan sittemmin ikuisuuskysymyksiksi osoittautuneita asioita:

Millä tavalla nykykuopiolaiset ovat valmiit vaalimaan Minna Canthin muistoa? Seminaarit, symposiumit ja julkaisut ovat eräs tapa, museohuoneet toinen keino. Eräässä suhteessa mahdollisuuksia ei ole käytetty täysimittaisesti hyväksi. Kanttila on edelleen olemassa, … Kuopion kaupunginvaltuusto sisällytti rakennuksen vuonna 1980 hyväksyttyyn säilytysohjelmaansa, mutta myöhemmin säilytysvaihtoehto ei enää ole ollut itsestään selvä. …
Kulttuuriarvojen tunnustaminen näyttää usein ottavan oman aikansa, mutta Kanttilankin osalta kannattanee tulevaisuuteen suhtautua luottavaisesti ja toivoa, että seuraava Juhani Ahon arvio talon merkityksestä Kuopion kulttuurihistorian symbolina saa yhä useamman kaupunkilaisen hyväksynnän:
”Niin usein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi Tuomiokirkko ja sitten Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota ajatuksissani ja antaa sille leimansa.”

Haluammeko me edelleen vain rekonstruoidun työhuoneen vai koko Kanttilan säilyvän Kuopiossa? Voisiko Kanttilassa elää ja toimia Minnan hengessä kulttuurikeskus, salonki, kotimuseo, residenssi, akatemia? Minna Canthin talo ry:n missio on kunnostaa Canthin entinen kotitalo kulttuurin käyttöön ja luoda Minna Canth -akatemian toimintaohjelma. Voit vaikuttaa asiaan.

Lue myös muut Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen osallistuvat blogipostaukset ja muut sometukset.

Kenties myös muut Canth-aiheiset juttuni kiinnostavat:

• Ajatonta novellistiikkaa
• Canthin nahkoissa
• Canthin sanat elävät
• Esseitä Canthin teemoista
• Ihastuin kuvakirjaan
• Minna ja Ferdinand
• Moninainen Minna Canth

Muutamia muita Snellman-instituutin Canth-aiheisia julkaisuja:

• Liisi Huhtala, Monisärmäinen Minna Canth. 1998.
• Tellervo Krogerus, Realismista symbolismiin : Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. 1994.
• Raija Pohjolainen, Minna Canthin palveluksessa. 1992.
• K. Börje Vähämäki, Minna Canthin kielet. 1991.

P. S. Snellmania lainkaan väheksymättä, vain vertailun vuoksi: Hän asui Kuopiossa vain kuusi vuotta. Hänellä on Kuopiossa kotimuseo. Snellmanin asuintalon (rak. 1827) restaurointityöt museoksi aloitettiin vuonna 1980 ja museo avattiin yleisölle kesällä 1981. En tiedä, mistä kaupunki sai rahoituksen.

Canthin nahkoissa

Kirjabloggaaja (KB) ja kirjastoammattilainen (KA) keskustelevat Tatu Kokon romaanista Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019; 370 sivua):

KB: Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Vilja, joka työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion kaupungin kirjastossa.

KA: Tai ehkä hän kuvittelee niin?

KB: Ai kuvittelee? Kirjassahan kerrotaan, miten hän menee töihin, hakee kirjavaunun ja hyllyttää kirjoja. Yhdessä kohtauksessa hän hakee tietokannasta jotakin.

KA: Hän on opiskellut kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistossa ja silti hän vain hyllyttää. Ehkä hän on tukityöllistetty? Tai työkokeilussa?

KB: Miten niin? Mitä tarkoitat? Hänhän rakastaa kirjoja ja kirjastoja.

Kirjasto on temppelini.
Ilman kirjoja ei ole jumalia, ei aikaa, ei mitään.
Kuopion pääkirjasto on minulle erityisen pyhä. Se on ollut aina lähellä sydäntäni. Olen viettänyt sen katveessa suurimman osan elämästäni.

KA: Sepä se. Hänen suhteensa kirjastoon ei ole ammatillinen eikä häntä kuvata tekemässä kirjastonhoitajan tehtäviä. Hänellä on mielenterveysongelmia ja vahva mielialalääkitys. Hän joko leikkii olevansa kirjastossa töissä tai on siellä jonkinlaisena apulaisena, ei akateemisesti koulutetun ammattilaisen tehtävässä.

KB: Vaihdetaan aihetta. Hän harrastaa kirjallisuudentutkimusta. On varmaan opiskellut kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta informaatiotutkimuksen sivuaineena. Sellainenhan on yleinen yhdistelmä.

KA: Totta. Minulla oli pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja yhtenä sivuaineena silloinen kirjastotiede ja informatiikka, nykyinen informaatiotutkimus. Valmistuin vuonna 1990. Vilja elää nykyajassa ja täyttää kirjassa 27-vuotta, eli hän on opiskellut aika äsken 2010-luvulla, aivan eri ajassa ja maailmassa kuin minä.

KB: Hän vaikuttaa aika maaniselta tutkijalta, leikkelee (kirjaston!) kirjoja ja kiinnittää leikkeet kotinsa eteisen seinälle, jossa hänellä on työpöytä. Ihmettelin, miksi eteisessä, eikä omassa huoneessa.

KA: Ehkä oma makuuhuone on liian pieni. Viljahan asuu vanhassa kerrostalossa sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ehkä Viljan huone on pikkuiruinen palvelijankoppero. Tutkimustyö eli Canthin lukeminen ja Canthista lukeminen vie Viljan kuitenkin hyvin syvälle tutkimuskohteensa syövereihin, suorastaan tämön nahkoihin.

KB: Niin, siinä vaiheessa, kun hän päättää jättää psyykenlääkkeensä ottamatta ja lähtee kesäöiseen Kuopioon sen patsaiden seurassa.

KA: Ihmiset, jos päätätte jättää lääkkeenne ottamattaa, älkää tehkö näin:

Minä tyttö se vetelin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.

KB: Miksi? Hänhän halusi, ettei Camilla-sisko, jonka luona hän asuu, saa tietää, vaan luulee, että hän kiltisti nielaisee lääkkeensä.

KA: Vieköön salaa apteekkiin. Niissä on sitä varten sellaiset säiliöt. Vessasta saa vetää alas vain jätöksiään ja vessapaperia. Ihmisten nielemienkin lääkkeiden sisältämiä aineita päätyy liikaa viemäriin, jopa tuhansia erilaisia lääkekemikaaleja, ei sinne tarvitse vielä käyttämättömiäkin lääkkeitä työntää. Jätevesien puhdistus on Suomessa tehokasta, mutta silti! Jäämät kiinnittyvät lietteeseen tai biohajoavat, mutta osa aineista päätyy vesistöön. Kai nyt kaikki ovat lukeneet huumausainejäämistä eri kaupungien vesissä?

KB: Älä ota fiktiota noin vakavasti! Vaikka itse kyllä ihmettelin joitain sanavalintoja kuten tätä:

Hänellä oli sininen t-paita ja farkkushortsit, ei vyötä. Jalassa kuluneet läpökkäät. Kaupungin hellekeliin sopiva varustus. Ikää ehkä parikymmentä. Sitä on vaikea arvioida toisrotuisesta.

KB: Sanan rotu käyttö ihmisestä särähti pahasti korvaan. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Nykyisin käytetään tällaisesta sanaa rodullistaminen. Käsittääkseni on olemassa ihmisrotu Homo sapiens, joten oliko tämä henkilö kenties Homo neanderthalensis tai homo heidelbergiensis taikka kenties keiju, peikko tai haltia?

KA: Ei ole, vaan intialaistaustainen ja uskonnoltaan sikhi. Eikö olisi voinut kirjoittaa vaikka etnisesti toisesta tai erikulttuurisesta? Kerta vielä menisi, mutta se toistui:

Paikkansa jo vakiinnuttaneet muunrotuiset ovat joutuneet ahtaalle, kun pakolaiset ovat tulvineet Eurooppaan suurin odotuksin.

KB: Palataan kirjastoon. Vieläkö siellä hyssytellään?

KA: Ei minun kirjastoissani, mutta Viljan kyllä:

Minua hengästyttää tämä pitkä puheenvuoro, jollaista en olisi koskaan kuvitellut voivani käydä tuntemattoman miehen kanssa. En varsinkaan kirjastossa, jossa suut pidetään kiinni.

KA: Vanhanaikaista, hieman hellyttävää, jossain määrin ärsyttävää.

Hän haluaisi ehkä huutaa minulle jotakin, mutta tietää, ettei se olisi sopivaa tässä ympäristössä. Ei kirjastossa, joka on hiljaisuuden ja mietiskelyn, lukemisen ja rauhoittumisen pyhä retriitti, paikka jossa pelkkä vaimea yskiminen herättää paheksuntaa ja pientäkin kolahdusta mulkoillaan närkästynein ilmein.

KA: Useimmat kirjastoissa työskentelevät eivät pidä työpaikkojaan pyhinä. Eivät ne meille ole retriittejä, vaan työpaikkoja. Puhumme, saatamme yskiäkin. Miten asiakaspalvelukaan onnistuisi, jos ei voisi puhua ääneen? Taikka tapahtumat?

KB: Ehkä Vilja ei pidä siitä, että kirjastossa on tapahtumia?

KA: Tai kirjailija?

KB: Mitä ajattelet tästä?

Vanhempani ajattelivat, että heitin elämäni hukkaan hankkiutumalla niinkin turhaan ammattiin kuin kirjastonhoitajaksi. Kirjojen kanssa pelaaminen ei ollut eikä ole heidän mielestään oikeaa työtä, ei oikeaa tekemistä, sellainen pölyisten opusten järjestely paikasta toiseen.

KA: Kaipa tuo ”pölyisten opusten järjestely” on Viljan vanhempien mielikuva. Viljan (jos hän on kirjastossa töissä eikä vain kuvittele olevansa) luulisi tietävän, ettei kirjastonhoitajan ammatti ole ”kirjojen kanssa pelaamista”.

KB: Lopetetaan työnkuvan käsittely. Jokainen lukee kirjoja suhteessa omaan taustaansa ja tietämykseensä. Varmasti vaikkapa psykiatri lukee tätä toisin kuin me. Mitä ajattelit Leena Lumin henkuttamasta erotiikasta?

KA: En ihan samalla tavalla hullaantunut, muttei se mitenkään vaivaannuttavaakaan ollut niin kuin joskus.

KB: Vaivaannutko siis kirjallisesta erotiikasta?

KA: En, jos se on kirjoitettu hyvin. Mutta aika usein se on epäluontevaa, huvittavaa tai kömpelöä. Tässä ei ollut. Se sopi kirjan kokonaisuuteen.

KB: Muttei ollut kirjassa minusta parasta. Pidin eniten siitä, kun Vilja kulki patsaiden kanssa öisessä Kuopiossa.

KA: Minä myös, ja siitähän kirjan nimikin tulee. Vilja on silloin onnellisimmillaan, koska hän on vapaa. Entäs rakkaustarina?

KB: Siinä on Romeo ja Julia -piirteitä. Kummankaan vanhemmat eivät näytä olevan valmiita hyväksymään lapsensa rakastettua.

KA: Ja syitä riittää: uskonto, etninen tausta, kulttuurierot, Viljan sairaus…

KB: Ja Viljalle seksin odottaminen avioliittoon! Hauskasti kirjailija on tuonut sen asian käänteisenä nykypäivään. Canthin aikanahan vallitsi kaksinaismoraali, jonka mukaan naisten piti mennä neitsyinä naimisiin, mutta miehillä sai, ehkä jopa piti olla, seksikokemuksia ennen avioliittoa, ehkä sen sivussakin. Käytännössähän se tarkoittaa prostituution hyväksymistä, elleivät miehet ole toistensa kanssa.

KA: Eikä Canthilla ollut tasa-arvoa kannattavana naisena, ennen ehkäisyn keksimistä, muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa siveyttä molemmille sukupuolille. Nainenhan joutui hirveään pulaan, jos tuli raskaaksi eikä ollut naimisissa. Miehille siitä ei seurannut mitään.

KB: Olet oikeassa. Meidän ajastamme on turha tuomita sitä tiukkapipoisuudeksi.

KA: Kummankin vanhempien luona miniä-/vävykokelasta kohdeltiin kyllä niin huonosti, että se meinasi mennä komiikan puolelle.

KB: Tragikomiikkaa. Onneksi Viljalla on kannustava Pette-setä, kirjan mukavin ihminen.

KA: Ehdottomasti. Jos jonkun kirjan henkilöistä haluaisin tavata, niin hänet. Mitä ajattelet maagisrealistisuudesta? Viljan sulautumisesta Minna Canthiksi, aikamatkailusta Canthin aikaan?

KB: Hienosti ne kohtaukset on mielestäni kirjoitettu. Ne kuvaavat hyvin Viljan mielenmaisemaa ja sitä, miten syvästi hän kokee ja eläytyy silloin, kun ei ota lääkkeitään tai ottaa vain osan niistä.

KA: Eli on ”hullu”, sekaisin, psykoosissa. Kokonaisuutena siis kelpo romaani?

KB: Enemmänkin! Alkuvaikeuksien jälkeen lähes ahmin. Ja sinusta?

KA: Kokonaisuus kelpaa kyllä oikein hyvin minullekin. Hienoa työtä.

Poikkeus: Tuulevin lukublogi sai kirjan numeroidun kappaleen 17/75 kirjailija-kustantajalta Icasos-kustantamon kolmen romaanin julkistamistilaisuudessa.