Moninainen Minna Canth

kansikuva

Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (Otava, 2014; 431 sivua) on hieno tietoteos 1800-luvun loppupuoliskon vaikuttajanaisesta ja tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta. Kirjallisuudentutkija Maijala paneutuu syvällisesti ja asiantuntevasti niin Canthin (1844-1897) elämänvaiheisiin, tuotantoon kuin aatteisiinkin.

Teos antaa monipuolisen ja kattavan kuvan Minna Canthista, joka oli kauppias ja kirjailija, tytär, vaimo, leski ja äiti, keskustelija ja lukija, perheihminen ja yhdistysihminen, uskonnollinen epäilijä ja yhteiskunnallisen tasa-arvon kannattaja.

Maijala korostaa etenkin prologissaan moneen kertaan, miten yksipuolisesti Canth on kuvattu aiemmissa elämäkerroissa taistelevaksi tantaksi, joka tyrannimiehensä kuoltua vapautui toistuvien synnytysten ikeestä toteuttamaan itseään kirjailijana sekä naisten ja köyhien puolustajana. Maijala pyrkii omassa teoksessaan nyt vapauttamaan Canthin niistä tulkinnoista, joissa hänen teostensa teemojen on katsottu kumpuavan (yksinomaan) hänen elämästään.

Esipuheesta päästyään kirjoittaja onneksi keskittyy kuvaamaan erittäin monipuolisesti Canthin elämänvaiheita, luonnetta, tuotantoa ja ajatusmaailmaa — sairauksia ja muita koettelemuksiakaan unohtamatta — luoden näin kuvan kokonaisesta ihmisestä supernaisen sijaan. Samalla hän kuvaa luontevasti aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja sekä niin kulttuurielämää kuin yhteiskunnallisia ongelmiakin.

Kiinnostava ja innostava teos, jossa tutkija ei piiloudu kohteensa taakse, vaan tuo rohkeasti, toki sekä Canthin teoksiin että aikalaislähteiseen pohjauten, esille oman näkemyksensä suomalaisesta suurnaisesta,  josta oli todella moneksi.

Mainokset

Miksi Jane Austenia yhä luetaan

Jane Austen (1775–1817) on maailman tunnetuimpia kirjailijoita, jonka yli 200 vuotta sitten kirjoittamia romaaneja luetaan edelleen ahkerasti. Hän on suosittu kirjailija, jonka teosten pohjalta on tehty lukuisia elokuvia ja televisiosarjoja sekä kirjallisia mukaelmia, joita ilmestyy jatkuvasti. Miksi Austen vieläkin kiinnostaa ja kiehtoo?

Ei pidä väheksyä … älyllistä iloa suosion syynä. Se syntyy rikkaan tyylin, taidokkaiden kerrontarakenteiden, riemastuttavien henkilöhahmojen, tarkkaan rytmitettyjen tapahtumien sekä ilkikurisen ironian siivittämänä. … Kertojan vankkakätisyys ja terävä havaintokyky haastavat sekä lukijoiden ajattelua että heidän tarkkaavaisuuttaan.

Heta Pyrhösen teos Jane Austen aikalaisemme (Avain, 2014; 364 sivua) analysoi Austenin kuusi romaania yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti nykynäkökulmasta, mutta taustoittaen samalla kirjoitusajankohdan elämän- ja käytöstapojen sekä Austenin kuvaaman yhteiskuntaluokan kautta. Pyrhönen pohtii erityisesti sitä, miksi Austenin henkilöt ja maailma puhuttelevat meitä edelleen, mikä on hänen tuotantonsa merkitys nykylukijalle. Teoksen lopuksi hän analysoi lyhyesti myös joitakin elokuvasovituksia sekä teosten moderneja jatko-osia, muunnelmia ja parodioita.

Pyrhösen kirjaan perehtyminen ennen kuin on lukenut Austenin romaanit — tai sen romaanin, jota koskevan luvun lukee, jos ei lue tätä kirjaa kerralla kokonaan — ei mielestäni ole suositeltavaa. Sen sijaan Pyrhösen akateemisen, muttei suinkaan kuivan, teoksen lukeminen saa luultavasti palaamaan Austenin romaanien pariin lukemaan (uudelleen) professorin usein kansainvälisiin Austen-tutkijoihin nojaavien analyysien ja tulkintojen esille nostamia paljastavia henkilökuvauksia, tärkeitä keskusteluja ja muita merkittäviä kohtauksia.

Kirjasta toki näkyy, että se on kirjallisuudentutkijan kirjoittama, vaikka alan jargonia vältetään ja kirjallisuustieteelliset termit selitetään. Itse nautin paitsi kaunokirjallisuuden myös kirjallisuudentutkimuksen lukemisesta. Pyrhösen teos sopii erittäin hyvin (meille) suomalaisille janeiiteille.

 

Runoilijan arvoitus

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010; suom. Hanna Tarkka; Swann – a mystery 1987) on satiiri kirjallisista piireistä. Siinä on myös mysteerin aineksia. Kertojia on neljä ja lopuksi käydään vuoropuhelua elokuvakäsikirjoituksen muodossa. Teos on amerikkalaissyntyisen kanadalaiskirjailija Carol Shieldsin (1935-2003) viides romaani.

Nimen mukaisesti tarinan keskiössä on Mary Swann, köyhä ja oppimaton maalaisnainen, joka kirjoitti runoja. Hänen ainoaksi julkaisukseen jäänyt runokokoelma ilmestyi postuumisti runoilijan väkivaltaisen kuoleman jälkeen vuonna 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelmalla on jonkinlaista pienten piirien kulttimainetta, ja 250 kappaleen painoksesta jäljellä olevat niteet ovat harvinaisuuksia.

Teoksen neljästä kertojasta kaksi on ammatillisesti kiinnostunut Mary Swannista: elämäkerturi Morton Jimroy yrittää saada kokoon kirjan henkilöstä, josta juuri kukaan ei tunnu tietävän mitään; tutkija Sarah Maloneylla on asema Swannin ”löytäjänä” ja hallussaan tämän muistikirja, jonka elämäkerran kirjoittaja haluaisi saada haltuunsa.

Kaksi muuta kertojaa on itse tavannut Mary Swannin: kustantaja Frederic Cruzzi sai häneltä runot paperilapuilla paperipussissa ja rekonstruioi niistä vaimonsa kanssa kokoelman; kirjastonhoitaja/kanslisti/museo-opas Rose Hindmarch luul(ottel)ee olleensa runoilijan ystävä tai uskottu, koska on vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan.

Lopuksi järjestetään Swann-symposiumi, jossa jokainen osallistuja yrittää omia Mary Swannin itselleen, tietää hänestä eniten, tulkita häntä parhaiten, tehdä hänestä enemmän tai muuta kuin hän oikeasti oli. Symposiumissa myös käy ilmi, että Swann-materiaali – runokokoelman kappaleet, vähäiset valokuvat, muistikirja, esitelmät, lattian alta löydetyt salaperäiset rakkausrunot – katoilee ja häviää salaperäisesti. Kuka varastaa Swannia ja miksi?

Loppuluku, jossa kirjailijan asema pelkkänä pelinappula paljastuu lopullisesti, on parodinen ja hupaileva, muttei päätä teosta täysin onnistuneesti. Se selventää kuitenkin teoksen idean eli huipentaa sen ristiriidan, joka syntyy yhtäältä vaatimattoman ja tuntemattoman Mary Swannin elämän ja tuotannon ja toisaalta neljän häntä tutkivan ja hänestä kertovan ihmisen motiivien ja ambitioiden välillä. Mary Swann on (mukamas) kaiken keskellä, mutta romaani kertoo Sarah Maloneystä, Morton Jimroysta, Rose Hindmarchista ja Frederic Cruzzista.

Kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi eikä teos monista ansioistaan huolimatta kuuluu Shieldsin parhaimpiin. Shieldsin vahvuus on hänen taitavuutensa henkilökuvaajana; hänen parhaimmissa romaaneissaan se onkin loistavaa. Tässä satiirisessa teoksessa henkilöt ovat kuitenkin pilapiirrosmaisia ja yksioikoisia. Satiirikoksi Shields on lempeä ja henkilöitään ymmärtävä, mutta yllättävän kliseinen vielä vuonna 1987.